23
Ja taas oli tuliaispöytä katettu Kontolan pappilan ruokasaliin ja taas kohotti rovasti lasinsa ja alkoi: »Niin, tervetuloa taas»—mutta ei saanut sanotuksi muuta kuin kerran vielä: »tervetuloa taas Kontojärvelle!»
Ei päästy oikeaan puheen alkuun. Keskustelu hyppäsi asiasta toiseen.
–Sinä olet, lanko, vähän niinkuin vanhentunut, sanoi professori. Minä luulen, että olet saanut pari kolme ryppyä lisää otsaasi.
–Eihän Olai ole vanhentunut, riensi professorska sanomaan,– päinvastoin näyttää hän minusta pirteämmältä kuin ennen.
–Kuuluuko mitään muuta erikoisempaa? kysyi rovasti.
–Uhkaavimmat pilvet ovat onneksi haihtuneet, ei liene ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa mitään pahempaa pelättävänä.
–Sehän on hauskaa kuulla.
Vähän päästä sanoi professori:
–Mutta ilman suuria ponnistuksia ja, ikävä sanoa, ilman suuriakin uhreja ja myönnytyksiä se ei ole mennyt.
–Eipä tietenkään, eipä tietenkään.
–Ja uusia on tulossa. Hallitusta ja sen valtioviisautta saamme kiittää siitä, ettei kaikki, kerrassaan kaikki jo ole menetetty.
–Niinpä tietenkin,—mutta rovasti ei jatkanut.
–Kuinka kuvernöörissä jaksettiin? kysyi ruustinna professorskalta, estääkseen keskustelua katkeamasta.
–Ei ole ilman, että he tuntevat itsensä ikäänkuin vapaammiksi nyt, kun Saima—
–Jaa, jaa, sen voi ymmärtää. Se oli aina—
Robert ei voinut pidättäytyä, vaan kysyi:
–Tapasiko setä Snellmania?
–En. Mutta kuulin, että hän taas aikoo pyrkiä professoriksi.
–Minä tapasin, sanoi Thure.
–No, mitä hän?
–Hän on lujempi, taipumattomampi ja suurempi kuin koskaan ennen.
Antero ja Lauri istuivat alempana pöydässä, niin syrjässä kuin mahdollista, äänettöminä, välinpitämättöminä, niinkuin eivät nämä asiat olisi heitä liikuttaneet.
–Se on siis menetetty, suomalaisuuden asia, kuului rovasti sanovan professorille.
–Jaa, se on nyt niinkuin sen ottaa. Se, mikä siinä on parasta, tulee varmaankin elämään, mutta jossain uudessa muodossa. Suomen kansan oikeutetut tarpeet sen kielenkin suhteen tulevat epäilemättä huomioonotettaviksi niissä piireissä, joille kaikki alkuunpano meillä kuuluu. Viranomaiset ja hallitus tietävät kyllä tässäkin asiassa tehtävänsä.
–Kyllä sitten saadaan odottaa, sanoi Thure Robertille.
–Se nyt on aina varma, puhui professori heille pöydän yli, että Snellman tapansa kautta on ollut asiansa pahin vihollinen.
–Kun jotain asiaa vastustetaan, niin ollaan aina vastustavinaan tapaa, heitti Thure isälleen.
–Sen sinä nyt kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että Snellmanin parhaat ystävätkin eivät ainoastaan paheksu hänen tapaansa, vaan tuomitsevatkin häntä—yksinpä Castrénkin.
Näkyi ilmeistä ja kuului äänistä, että isä ja poika olivat ennenkin näissä asioissa törmänneet yhteen.
–Thure on sellainen fennomaani, että se on oikein kauheata, päivitteli professorska, koettaen tehdä sen leikillä—ajatelkaa, että hän on saanut päähänsä ruveta suomentamaan »Wilhelm Telliä.»
–Miksi juuri »Wilhelm Telliä»?
–Siksi, sanoi Thure, että se on juuri sitä »huvittavaa ja hyödyllistä lukemista», jota Suomen kansa tätä nykyä ehkä kaikista kipeimmin kaipaa—in tyrannos!
–Siinä sen nyt kuulette, nehän ovat aivan hulluja!
–Ja kun me sen vielä näyttelemmekin suomeksi—mitä sanoo täti Selma siitä? virkkoi Anette.
–No, olkaa nyt toki!
–Jaa, naurakaa vaan, mutta me teemme sen kuitenkin, sanoi Anette niskaansa päättävästi nakaten.
–No, Robert, onko sinulla jo aineet väitöskirjaasi koossa? kysyi professori.
–Ei vielä läheskään.
–Ajatelkaa, huokasi ruustinna, että hän aikoo lähteä sinne vielä ensi talveksikin. Koeta, lanko, saada hänet siitä luopumaan.
–Jaa, jos se minusta riippuisi,—mutta nuoriso rakastaa kulkea omia teitään tätä nykyä.
Muiden puhuessa istuivat siinä yhä äänettöminä Antero ja Lauri. Professori ja professorska olivat heitä kyllä tervehtineet, mutta sanaakaan sanomatta. Eikä heitä yhäkään näyttänyt olevan heille olemassa.—Anette istui Laurin vieressä.
–Onko totta, Lauri, että aiot papiksi?
–Kuka on sinulle sen sanonut?
–Olen kuullut. Minulla olisi sinulle eräs pyyntö.
–Mikä?
–Että uhraisit tämän kesän kokonaan minua varten.
–Sinua varten? Kuinka?
–Opettaisit minulle aamusta iltaan suomea, niin että täältä lähdettyäni osaisin sitä sekä puhua että kirjoittaa.
–Mitä varten?
–Tahtoisin auttaa Thurea.
Lauri istui kalpeana, sanoi sitten:
–En tiedä vielä, tulenko jäämään tänne.
Professori kuului sanovan rovastille:
–No, nythän sinä pian pääset niskoittelevasta kappalaisestasi ainakin vähäksi aikaa.
–Onko tuomio langennut? kysyi Lauri pöydän yli.
Professori katsahti vain vilahdukselta Lauriin ja sanoi, ei vastaukseksi kysymykseen, vaan rovastin puoleen kääntyen, niinkuin jatkoksi omille sanoilleen:
–Juuri kun lähdimme, saapui tieto, että hänet on hovioikeudessa vapautettu virkansa toimituksen ja samalla myöskin palkkansa kantamisen vaivoista.
–Oh—
–Kuinka pitkäksi aikaa?
–Vuodeksi vain, siis verrattain lievä rangaistus.
Laurin tuoli siirrähti taapäin vihaisella rämäyksellä. Naiset hypähtivät, kaikkien silmät kääntyivät Lauriin, muiden paitsi rovastin.
–Hän tulee tietysti valittamaan, sanoi rovasti. Kenties senaatti vapauttaa hänet.
–Tuomio ei luultavasti tule senaatissakaan muuttumaan.
–Ei tietysti, sanoi Lauri jääkylmästi—hänen oli onnistunut voittaa itsensä—ja siirsi tuolinsa takaisin paikoilleen.
Noustiin pöydästä. Rovasti huokasi helpotuksesta. Skandaali, jota hän kaiken aikaa oli pelännyt, oli toki vältetty.
–Kuinka oli oikeastaan sen Handolinin kuoleman? kysyi professori.
–Poliisitutkinto ja lääkärin tarkastus osoittivat, että kuoleman syynä oli ollut sekä aivotärähdys että ehkä myöskin sydänhalvaus. Hän lensi alas rappusista ja tavattiin hengetönnä niiden edestä.
–Helsingissä on kuitenkin liikkunut itsepintainen huhu, että kuolema ei olisi ollut niinkään luonnollinen.
–Vaan kuinka?
–Että tuo hänen suinpäin lentämisensä olisi tapahtunut—kuinka sanoisin—jonkun takaapäin toimivan käden antamasta sysäyksestä.
–Kenen käden?
–Siitä ei tietysti kukaan voi sanoa, mutta eihän pietistisessä seurassa ollut tietenkään saapuvilla muita kuin pietistejä.
–Jos siinä oli joku käsi mukana, niin oli se Jumalan käsi. Ja se käsi on kerran saavuttava kaikki parjaajat ja panettelijat.
–Lauri!
–Muuten voin ilmoittaa, että olin siellä minäkin.
–Todellakin, sitä en tiennyt.
–Pyydän anteeksi poikani puolesta—sekä siitä, mitä hän ennen ja mitä nyt—hänen täytyi tietysti taaskin—semmoista se on—se kuuluu nyt päiväjärjestykseen—valitettavasti.
Robert näki Laurin ja Anteron lähtevän ja meni heidän jälkeensä. Thure ja Anette seurasivat mukana. He menivät kirkolle päin.
–Robert, sinä et saa mennä ilman palttoota, sinä vilustut, huusi ruustinna hänen jälkeensä, mutta Robert ei välittänyt.
–Kuulkaa miehet, mikä teidän on—mikä teitä oikein vaivaa? kysyi Robert.
–Ei meitä mikään vaivaa.
–Ei suinkaan?—ei suinkaan teistäkin jo ole tullut pietistejä?
–Mitäs sitten, jos olisi?
–Suo anteeksi, mutta sinä pietisti—sinä Lauri? Ja sinä myös, Antero?
–Ajattelisit sinäkin, Robert, kuolematonta sieluasi etkä aina noita—
–Noita, mitä?—Ei, kuulkaa, hyvät ystävät—tuo ei mene minuun—minuun ei sitä tautia saa tarttumaan.—Ohhoh! Vai niin on asiat. Ja minä kun aioin kertoa teille kaikkea. Mutta te ette tietysti nyt niistä välitä— olin sitä oikein levottomuudella odottanut.
–Ne ovat nyt ainakin minulle toisarvoisia, sanoi Antero.
–Niinpä niin, vai niin… Ja tytöt myös?—Niin, Hanna kyllä, mutta onko Kaarinakin?
–Iloitsisit siitä.
–Kyllä, kyllä—mutta et sinä, Thure, ainakaan?
–Enkä minäkään, sanoi Anette, joka veljensä kanssa käsi kädessä, innostunut ilme kasvoilla, oli seurannut heitä.
Robert peräytyi Anterosta, oli kuin hän olisi jotain jättänyt, pudottautunut pois hänestä ja liittynyt toisiin.
–Tuliko tuo kirjoitukseni retkestäni yli Lapin tunturien ja käynnistäni lappalaiskylässä? kuului hän kysyvän Thurelta.
–Tuli ja luettiin osakunnassa, jossa se herätti suurenmoista innostusta—joimme maljasi.
Mutta Anette hypähti eteenpäin ja saavutti Anteron ja Laurin.
–Mennään nyt Kokkomäelle! Tulkaa nyt tekin, innostutaan nyt—niinkuin vuosi sitten … missä ovat tytöt?—jaa, niin. Mutta ettehän te nyt voi olla mitään pietistejä, noita synkkiä, alakuloisia—kuulkaa, se on mahdotonta—te luulette vain niin!—Hän koetti lyödä leikiksi:—ja jos olisittekin talvella, mutta nyt on kesä—nyt on ilon aika, toivon aika—te ehditte vielä vanhoilla päivillänne, nyt ollaan nuoria, nyt ei murjoteta, nyt innostutaan ja rakennetaan pilvilinnoja!—Kas niin!—Ja Anette pisti kätensä Laurin kainaloon ja veti hänet mukaansa. Leppyen ja sulaen seurasi Lauri viehättävää olentoa.
Mutta sakastin perässä pysähtyi Antero.
–Minne sinä menet—etkö tule mukaan? kysyi Lauri.
–Minun täytyy ehkä mennä Helanderille kertomaan.—Ja hän erosi heistä siinä, Laurin seuratessa toisia.
Robert parka! ajatteli Antero. Mitä varten? Miksi hyväksi? Hänen silmissään hehkuu sairaloinen tuli. Mitä se palaa? Asiaako? Suurta tarkoitusperääkö? Eikö muuta mitään? Eikö se ole vain kunnianhimoa? Eikö halua tehdä jotain erinomaista? Eikö ole vain halua tulla kuuluisaksi, suureksi mieheksi?—Ja sehän se ehkä onkin, joka on ollut maailman edistyksen tähänastinen liikevoima—sehän se on, jonka historian parhaatkin pyytävät palkaksi töistään—jälkimaailman kiitosta ja tunnustusta haaveksivat hurskaimmatkin, epäitsekkäimmätkin.
Mutta eikö ilman sitä mikään työ anna tyydytystä? Kai ei Jumalakaan ole luottanut siihen, että ihmiset puhtaimmasta asianharrastuksesta hänen valtakuntaansa maan päällä toteuttaisivat, koska hänen on täytynyt luoda heille taivas ja iankaikkinen autuus palkaksi siitä vähästä hyvästä, mitä he täällä maan päällä eläessään ehtivät toimittaa… Jos hän antaisi valita, jos sanoisi: saat tässä maailmassa sen onnen, jota haluat, etkä sitten mitään—tai jos sanoisi: et saa täällä mitään, mutta siellä kaiken… Mutta miks'ei hän sen sijaan iankaikkisen elämän asemasta antanut ihmisille rakkauden onnea tässä maailmassa? Miksi hän juuri sen kielsi?
Lähestyessään Honkaniemen tienhaaraa näki Antero Naimin ja hänen sulhasensa tulevan jälestään. Hän kiiruhti askeliaan, riensi pois.
* * * * *
Naimi ja hänen sulhasensa kulkivat äänettöminä, käsi kädessä kyllä, mutta heidän keskensä oli syntynyt pieni erimielisyys.
–Ja pitäisikö minun siis todella luopua unelmastani, riemustani saada viedä sinua valssin huimaavassa pyörteessä ympäri lattiaa—ja ainoastaan siitä syystä, että veljesi on saanut sen päähänpiston, että se on jotain pahaa—?
–Ei se minulle ole niin suuri asia kuin se näyttää olevan sinulle— enkä luule, että se oikeastaan on sitä sinullekaan.
–Minulle se on oleva ihanin hetki elämässäni, joka ei koskaan ole palaava! Se on heissä pinnistettyä, teeskentelyä—
–Ei se ole teeskentelyä.
–Sitten se on fanatismia.
–Minä en tahtoisi, että yksikään minun omistani ajattelisi katkeruudella sitä päivää, jona minä heidät ainiaaksi jätän.
–Jos he semmoisesta sinua tuomitsevat, on se heissä ahdasmielisyyttä. Ne, jotka eivät toisten tunteista välitä, niiden tunteista ei tarvitse muidenkaan välittää.
–Onnettomien ihmisten tunteista täytyy aina välittää.
–He ovat vain olevinaan onnettomia, se on vain naama, joka on onneton, mutta sydämessään ovat he tyytyväisiä omasta paremmuudestaan ja lyövät varmaan rintoihinsa siitä mielihyvästä, että ovat parempia kuin me muut.
–Minä pyytäisin sinua, Björn, ettet puhuisi noin…
–No, ei puhuta sitten—
Miksi tuntui Naimista hänen sulhasensa taas niin vieraalta? Miksi taas niinkuin joskus ennenkin—niinkuin silloinkin, kun hän puhui niin välinpitämättömästi suomalaisuudesta. Heillä oli monessa asiassa niin erilaiset aatteet. Ei se ollut teeskentelyä, kyllä se oli heissä totta, taistelua, kärsimystä, pyrkimystä johonkin, jota Naimi ei ymmärtänyt, mutta joka yhä enemmän oli alkanut hänen mieltään kiinnittää. Mutta hän säikähti samalla tätä tunnettaan, tätä mielentilaansa—ei tahtonut mitenkään antaa sille valtaa hääpäivänsä aattona. Ja hän painautui lähemmä sulhastaan, taivuttautui eteenpäin, katsoi häntä silmiin.
–Huomenna olemme siis mies ja vaimo. Ja me lähdemme heti kohta täältä. Jos tietäisit, kuinka ikävä minun on ollut täällä. Isä, äiti, sisaret, Lauri—ja kaikki se erimielisyys—minä yhteen aikaan itkin joka ilta, ennenkuin nukuin, ja ajattelin vain: jos pian tulisi kesä ja sinä saapuisit!
He näkivät Anteron menevän.
–Mikä mies hän oikeastaan on tuo Hagman? Eikö se ole oikeastaan hän, joka on Laurinkin villinnyt?
–Villinnyt?
–No niin, tai häneen vaikuttanut—hänet »herättänyt», jos niin tahdot.
–En tiedä, Laurilla on kyllä muutakin syytä miettiä elämäänsä. Minä pidän paljon Anterosta. Hän on niin yleväaatteinen ja hyvä ja hieno, ja hänellä on nähtävästi joku suuri suru.
–Hän on tietysti onnettomasti rakastunut, niinkuin semmoiset kömpelöt ja epäonnistuneet aina ovat.
–En tiedä, voi olla.
–Mutta minä tiedän—ja minä tiedän myöskin keneenkä. Sinuun.
–Minuunko? Mitä sinä puhut!
–Minä huomasin sen jo Helsingissä promotsionissa.
–Minuunko? En minä ole sitä koskaan huomannut. Ei se ole mahdollista.
Mutta Naimi jäi miettimään ja muistelemaan ja vertailemaan. Hänen puristuksensa sulhasensa käsivarteen vähän laukeni, hänen sitä huomaamatta. Hän oli aina kummastellut, miksi ei Antero välitä Kaarinasta, vaikka Kaarina aivan varmaan rakastaa häntä ja he olisivat sopineet niin hyvin toisilleen.—Mutta olisivatko he sopineet?—Lämmin säälin ja myötätuntoisuuden tunne pulpahti hänen rinnassaan, ja sen tunteen vallassa hän puristautui vielä lähemmä sulhastaan.—Olisiko se mahdollista, että Antero häntä rakastaa?
* * * * *
Kun Antero palasi pappilan vanhaan tupaan, tapasi hän Laurin kiihkeästi kävelemässä edestakaisin lattialla.
–Ei minusta ole mihinkään, ei minun uskoni mitään auta, paastoni siellä korvessa ei ole minua parantanut. Kiusaaja seurasi minua sinnekin.—Miksi on hän minulle niin ystävällinen? Miksei hän suutu minuun, vaikka koetan olla tyly? Miksi minä viivyttelen, miksi annoin houkutella itseäni julistamasta kaikelle maailmalle, että olen Heddaan sidottu? Nyt Anettekin sen tietäisi ja kääntäisi minulle selkänsä.– Minä en voi rakastaa Heddaa, minulla ei ole mitään yhteistä hänen kanssaan, en koskaan tule minä rakastamaan häntä—minä rakastan Anettea—mutta minä en saa—minä en saa—en saa—ja miksei Jumala kuule minun rukouksiani? Miksi hän saattaa minut joka päivä uuteen kiusaukseen? Emme olisi tulleetkaan tänne—olisimme jääneet Korpivaaraan!
–Elä syytä Jumalaa—vaan itseäsi.
–Itseänihän minä syytänkin, huokasi Lauri epätoivoisesti.
Hän kuului valvovan koko yön heittelehtien vuoteellaan.
Antero kuuli hänen koettavan rukoilla. Hän rukoili hiljaa, mutta kiihkeästi:
–Päästä minut pahasta, Herra! Auta minua juurineen repimään hänen kuvansa sydämestäni. Ilmoita minulle, mitä minun pitää tekemän—anna minulle voimaa tehdä se, mitä minun pitää—auta minua tunnustamaan Sinua!
24
Kohta vihkimisen jälkeen, josta hän ei ole voinut pysyä poissa, on Antero vetäytynyt vanhaan tupaan. Hän ei ole jaksanut olla siellä kaikkien niiden vieraiden ihmisten kanssa. Hän tahtoo pois, pois takaisin Korpivaaraan, niinkuin sairas eläin kiven koloon, joko kuolemaan taikka paranemaan. Hän on heittäytynyt pitkäkseen penkille, ollut siinä kuinka kauan lienee. Siihen kuuluu nyt soittoa. Siellä siis tanssitaan.
Lauri tulee sisään.
–Miksi tulet pois? kysyy Antero.
–En minä jaksanut enää olla siellä. En minä ole koskaan nähnyt kaikkea niin äärettömän mitättömänä, nurinkurisena, hengetönnä, viheliäisenä ja valheellisena—ja itseäni ennen muita.
–Niin se on, niin se on. Mutta mitä on meillä oikeastaan kaiken tuon kanssa tekemistä? Ei se meihin kuulu! Lähdemme täältä. Minä ainakin!
–Mutta mitä varten olemme me täällä?
–Sitä minäkin olen kysynyt?
Hetken päästä sanoi Lauri:
–Niinkuin en muka tietäisi, mitä varten olen täällä. Kyllä minä sen tiedän.
–Ja tiedänhän minäkin, miksi minä.—Siinä me taas ollaan.
–Siihen toteenko meni paastoamisemme korvessa!
–Minä olen taas kieltänyt Kristukseni, ties kuinka monta kertaa tänä päivänä! puhkesi Lauri. Olen kieltänyt hänet täydellisemmin, häpeämättömämmin kuin koskaan ennen, kuin koskaan Pietari. Minä olin kuin yksi heistä, minä puhuin ja nauroin ja olin niinkuin entinen Lauri. Ne ensin katselevat vähän ja kuiskailevat ja kummastelevat, mutta sitten tulevat ne kilistämään, ja niiden silmissä on kuin tahtoisivat sanoa: »Jahah, no, tervetuloa takaisin, hauska tavata, ei ole tavattukaan pitkään aikaan». Minä olen heille kuin pahalta tieltänsä palannut tuhlaajapoika. Minä siellä istun ja puhun ja olen tyttöjen kanssa—Anetten sulhaspoika—ja minusta se on hauskaa. Minä istun Anetten kanssa lehtimajassa, ja minä näen, että ne nimittelevät meitä toisillemme. Jos minä vielä olisin jäänyt, niin kai minä nyt siellä tanssisinkin—Se olisi ollut kaiken kukka! Nyt ne tanssivat siellä, kuuletko? Luultavasti Anette odottaa minua, etsii ja katselee »kavaljeeriansa». Pitääkö mennäkseni? Sano!
Hän puhui katkerasti niinkuin se, joka tahallaan itseään haavoittaa, kasvot koettaen kipua salata. Yht'äkkiä hypähti hän ylös:
–Minun täytyy tunnustaa Kristus, jonka olen kieltänyt! Minun täytyy, minun täytyy!
Hänen silmissään hehkui kuumeen tuli:
–Ja minun täytyy pelastaa heidät, jotka eivät hänestä mitään tiedä!
Mutta ei hän vielä näyttänyt olevan varma itsestään, laimentui, uupui, tuli Anteron luo kuin neuvoa kysyen, koettaen itse vielä rauhoittaa itseään:
–Sano, mitä on minun tekeminen? Mikä on tässä kaikessa oikein ja mikä väärin? Eikö ole velvollisuuteni julistaa maailmalle, mitä pidän totuutena ja mikä on totuus? Saako hiuskarvaakaan poiketa vakaumuksensa tieltä? Onko lupa katsoa ihmisten mieliin ja heidän muotoonsa, vaikka olisivatkin minun vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni olekin kahdenkertainen? Eikö ennen kaikkea tule kuulla Jumalaa enemmän kuin ihmisiä?
–Ei taida maailma ehkä kuitenkaan tällä tavalla parata.
–Minun täytyy, minun täytyy, koko totuus täytyy minun itsestäni julistaa!
–Onkohan hetki siihen nyt sopiva?
–Olkoon tai ei, mutta nyt sen pitää tapahtua! Jos en sitä nyt tee, niin ei se tule koskaan tehdyksi. Jos minä nyt annan perään, niin olen pettänyt, kurjan pelkurimaisesti pettänyt Hänen asiansa. Hän vaatii sitä minulta, minä tunnen sen.
–Lähdetään vähän kävelemään.
He lähtivät ulos, kulkivat ohitse lehtimajan, joka taas oli pihalle pystytetty.
–Lauri, minne sinä menet? Tule tänne vähän! huusi Anetten sulava ääni sen sisästä, ja yläpuoli notkeata vaaleapukuista vartaloa kumartui oksien välistä taapäin nojaten.
–Minä tulen kohta.
Hän riensi melkein juoksuaskelin pois, hyppäsi pihasta päästyä tiepuoleen aitaa vasten ja jäi siihen.
–Voi kiusausta, voi kiusaa ja piinaa! Sano, Jumalani, pitääkö minun jotain tehdä? Ja mitä? Ajaako myyjät ulos temppelistä … vaiko itse mennä? Sano, Antero!
–Enhän minä tiedä.
–Tuolla tulee heränneitä … mennään, minä en ole kyllin arvokas heitä tapaamaan,
Hän meni metsään, Antero seurasi häntä. He istuivat kaatuneelle puulle, toinen toiseen päähän. Lauri tuijotti maahan. Sitten hän nousi ja lähti kiireesti takaisin pappilaan. Kun he taas tulivat vanhaan tupaan, istuivat siellä Hanna ja Kaarina, väsyneinä ja avuttomina.
–Mitä te täällä olette? kysyi Lauri.
–Meidän on niin vaikea siellä olla.
–Nyt minä menen! kuohahti Lauri.
–Minne sinä menet! Odota, me tulemme myös.
Tytöt palasivat hääpuolelle.
Lauri lähti heidän kanssaan, mutta meni puutarhaan, istuutui pihlajan alle nurmipenkille lähelle verantaa ja sen suojaan, josta ei kukaan voinut häntä nähdä. Ehkä istun minä tässä nyt viimeistä kertaa. Jos nyt tapahtuu se, minkä täytyy tapahtua, niin on minun lähteminen, enkä minä voi enää koskaan tänne palata…—Häntä huikaisee ikävä ja kouristaa turvattomuuden tunne. Ovathan ne kuitenkin »omia», tarkoittavathan ne ehkä sittenkin hyvää, niin paljon kuin ymmärtävät…—Mutta eikö tämä tunne taas ole minulle viritetty ansa? Enkö hae minä puolustusta heikkoudelleni, estettä, etten ottaisi askelta, joka minun pitää? Minä tahdon nauttia tämän kotoni etuja, minä en henno itseni tähden uhrata kaikkea uskoni ja vakaumukseni alttarille? Nyt se kiusaaja taas siinä muodossa nostaa päätään saadakseen minut solmimaan rauhan maailman kanssa.
Kuului kosketuksia klaveriin sisältä salista. Mitä se oli? Sehän ei ollut tanssin säveltä, sehän oli virttä. Mutta kuka siellä nyt virttä soittaa?
Hän hypähti ylös ja riensi verannalle. Sali oli tyhjä. Muissa huoneissa lepäilivät vieraat tanssin jälkeen. Kaarina istui klaverin ääressä. Tahtooko hän rohkaista minua? Hän tahtoo antaa minulle merkin.
Mutta samassa rämähti porstuasta, jonne soittokunta oli sijoitettu, tanssin sävel. Kaarina hypähti säikähtäen ylös ja syöksyi kalpeana Lauria vastaan verannan ovessa ja siitä itkuun purskahtaen ulos. Kaikista muista ovista tuli herroja saliin naistensa kanssa, valmiina taas alkamaan tanssia. Lauri juoksi Kaarinan jälkeen ja saavutti hänet puutarhassa.
–Ne keskeyttivät sinut, ne eivät tahtoneet antaa sinun virttä soittaa?
–Ei ne ehkä tahallaan … ne eivät ehkä huomanneet … eivät kuulleet!
–Kuinka eivät olisi kuulleet? Kyllä ne kuulivat!
Lauri syöksyi takaisin. Salin lattialla oli tanssi täydessä käynnissä. Se oli katrilli, johon ottivat osaa vanhatkin, rovasti vieden laamannitarta, laamanni ruustinnaa.
Lauri seisoo keskellä lattiaa ja huutaa:
–Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa! Tämä on surkeaa!
Soitto lakkasi, parit pysähtyivät ja jäivät sanattomina seisomaan.
Kaikista ovista tunki väkeä sisään.
–Lauri, mitä tämä on? Oletko sinä hullu? sanoi Robert.
–En, minä en ole hullu, vaikka ehkä siltä näytän.
–Mene nyt siivosti pois ja anna meidän olla rauhassa. Mitä sinä oikein aiot?
–Minä en voi enää antaa teidän rauhassa mennä suoraan kadotukseen. Te menette sinne ja viette koko maailman muassanne.
–Lauri hyvä, tule nyt järkiisi.
–Miksi ei Kaarinan annettu soittaa virttänsä? Miksi hänet tuolla soitolla keskeytettiin? Miksi Jumalan sanaa sillä tavalla häväistiin?
–Soittiko Kaarina, en minä ainakaan mitään kuullut?
–Se tapahtui erehdyksestä, riensi Anette.
Rovasti oli ensin seisonut kuin tyrmetyksissään, osaamatta sitä tai tätä. Nyt hän astui Laurin luo, koettaen pysyä tyynenä.
–Mitä ilveilyä tämä on?—Vieraat ovat hyvät ja antavat anteeksi.—Mene nyt pois heti ja anna tanssia niiden, jotka tahtovat.—Soittakaa siellä! Eihän ole käsketty lopettaa.
Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää säveltä.
–Ei, pappa, ei…! huusi Naimi.
–Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä Hanna.—Puhu, Lauri, sano kaikki!
Sinä teet oikein!
–Antakaa morsiamen tanssia! huudettiin.
–Ei, ei, minä en tahdo enää tanssia … en koskaan enää!
–Et koskaan? Etkö koskaan enää! Sinä ymmärrät minut, Naimi, sinä hyväksyt minut! Sano vielä kerran se! Sano isällesi, äidillesi, sulhasellesi, näille kaikille!
Mutta silloin pääsi Naimilta itku, ja hän juoksi pois. Itku tarttui muutamiin muihinkin naisiin. Lauri näytti hätkähtävän, mutta voitti itsensä ja ojentautuen täyteen pituuteensa huusi taas:
–Rauhoittukaa siellä, enhän minä mitään, kuulkaa minua hetkinen vain, antakaa, minun sanoa vain pari sanaa!
–Sinun ei tarvitse mitään sanoa.
–Sinä olet käyttäytynyt niinkuin … niinkuin…
–Mene pois!
–Tottele isääsi! huusi Robert käyden häntä takin rintaan.
Lauri työnsi hänet luotaan.
–Minulla on jotain sanomista, ja minun täytyy saada se sanoa!
–Etkö kuullut? Minä käsken sinut menemään … heti paikalla!
–Minä menen, isä, menen, enkä enää tule, mutta vasta sitten, kun olen sanonut sen, mitä minun pitää sanomani. Minä en tahdo tuomita ketään, sillä tuomio on Herran, mutta minä tahdon sanoa, että te ette tunne Häntä ja että se on kauheata, että te ette tahdo Häntä tunnustaa, vaikka Hän on teidän kuolemattomat sielunne verellänsä ja kuolemallansa lunastanut. Siinä seisotte te, haudan partaalla horjuvat vanhuksetkin, siinä elämänne vasta alkaneet nuorukaiset ja neitoset, seisotte kuin tulivuoren partaalla joka voi puhjeta millä hetkellä tahansa ja nielaista teidät avattuun helvetin kitaansa, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus, se on Hänelle kauhistus. Se on surkeaa, se on surkeaa?—Herätkää tänä päivänä, joka voi olla teidän viimeisenne, kenen tahansa, sillä emmehän tiedä… Heittäkää pois,—minä rukoilen,—syntinne ja kevytmieliset soittonne ja huvinne ja tanssinne…
Hänen edessään seisoi ivallisia, vihastuneen näköisiä, onnettoman ja valittavan näköisiä kasvoja … hän tunsi hämmentyvänsä, ei saavansa esille sitä, mitä tarkoitti… Rovasti oli mennyt pois, jotkut olivat seuranneet häntä, ja professori koetti vetää toisia mukanaan ulos. Ruustinna oli vaipunut tuoliin, Naimi heittäytynyt hänen syliinsä.
–Tulkaa pois kaikki! huusi professori saliin.
–Lopeta jo, Lauri, näethän, että kyllästytät, sanoi Robert ja meni ovelle.
–Näen, minä näen, että ihmiset eivät tahdo nyt enemmän kuin ovat koskaan tahtoneet kuulla synneistänsä puhuttavan.
Robert pyörähti takaisin ja heitti hänen silmilleen:
–Oletko sinä itse sitten synnitön?
Lauri säpsähti.
–Minäkö? Synnitönkö? En, hyvä veli, minä olen suurempi syntinen kuin kukaan. Niin, ja minä tahdonkin sen tunnustaa!
–Ei tässä kukaan sinun synnintunnustuksiasi kaipaa.
–Kuulkaa! huusi Lauri nyt niin, että se tunki kaikkiin huoneisiin ja veti sieltä taas uteliaita saliin.—Kuulkaa, mitä sanon! Minä olen tehnyt suuren synnin, minä olen vietellyt viattoman tytön, mutta minä tahdon sen sovittaa, minä tahdon mennä naimisiin Heddan kanssa.
–Herra Jumala, onko hän hullu?
–Sillä meillä on ollut lapsi…
–Herra Jumala…!
Kehä hajosi, kaikki vetäytyivät pois salista, toiset nauraen, toiset kuin kauhuissaan käsiään ylös nostaen.
Anette oli seisonut melkein hänen edessään, suurin, kysyvin, kummastelevin silmin häneen tuijottaen. Lauri oli tehnyt tunnustuksensa silmät hänen silmissään. Nyt hän näki tytön kalpenevan, jäykistyvän, horjahtavan pois.
Ruustinna nyyhkytti ääneensä tuolissaan.
–Anna minulle anteeksi, äiti, mutta minun täytyi se sanoa.
Mutta ruustinna itki niin, että olkapäät vavahtelivat.
Lauri lähti pois, verannan ovesta puutarhaan. Verannalla olevat väistyivät hänen tieltään. Robert seurasi veljensä perässä.
–Mitä sinä nyt tällä skandaalilla voitit?
–Omantuntoni rauhan voitin.
–Ja mitä sinun yksityisasiasi näihin kaikkiin kuuluvat?
–Minun täytyi tehdä se … juuri se… Robert kohautti olkapäitään ja käänsi hänelle selkänsä. Hetken päästä nähtiin Laurin, Hannan ja Kaarinan häntä avopäin saattaessa, menevän kirkolle päin.
* * * * *
Vieraat alkoivat heti tehdä lähtöä. Laamannitar oli siitä, mitä oli tapahtunut, niin ihmeissään, niin ymmällä, se oli hänelle jotain niin mahdotonta … kuulumatonta… Hän tapasi professorin rappusilla.
–Sanokaa, mitä tämä on? Voiko sellaista yleensä tapahtua? Enkö ole ehkä nähnyt unta? Onko se mahdollista?
–Teidän armonne, tätä nykyä on kaikki mahdollista, niinkuin näette.
–En voi … en voi muuta kuin ihmetellä ja ihmetellä.
–Minä en ihmettele ollenkaan. On tultu siihen, mihin piti tultaman.
Kun hedelmät ovat kypsyneet, niin ne putoavat—päähän.
–Mennään, tytöt. Me menemme niin huomiota herättämättä kuin suinkin. Eihän täällä näykään ketään talonväkeä… Pauvre Selma!
Rovasti koetteli kiellellä herroja vielä jäämään, mutta ei saanut sitä tehdyksi tarpeeksi tarmokkaasti.
–Poisko? Mitä varten? Eihän nyt toki.—Suokaa nyt anteeksi, hyvät ystävät…
–No, ei se mitään … onhan nyt jo muutenkin aika…
–Mutta eihän nyt kesken kaiken … ei suinkaan … nyt olisi tässä vasta oikein aloitettu.
–Jaa, kyllä, mutta ehkä me nyt sentään…
–Pankaa nyt tupakka … maistakaahan … täyttäkää lasinne, hyvät herrat… Elkäämme välittäkö…
Mutta samalla hän antoi toisen toisensa perästä ottaa häntä kädestä ja tapasi hetken kuluttua itsensä kahden kesken Hartmanin kanssa. Kaikki vieraat olivat menneet.
–Siinä nyt ollaan. Siinä se nyt on.—
–Mikä on?
–Kaiken tulos.
–Tulosko? Niin, tulos—tulos mistä? mitä sanoitkaan?
Rovasti järjesteli pöytäänsä, puhalteli sikarin poroja maahan, siirsi laseja vapisevin käsin—nähtävästi itsekään tietämättä mitä teki.
–Tulos fennomaniasta ja pietismistä.—
–Siitäkö? sanoi rovasti epäillen. Minusta näyttää kuin olisi tämä tulos jostain muustakin,—siitä, mitä me olemme, me vanhat, laiminlyöneet, ehkäpä rikkoneetkin.
–Me? Minäkö?
–Ehket sinä, mutta kyllä kuitenkin minä.
Professori kohautti olkapäitään.
–Sinä olet tietysti nytkin valmis pyytämään anteeksi, silloin kun pitäisi rangaista. Semmoisella isällä täytyy tietysti olla semmoinen poika. Mutta etkö nyt vihdoin sinäkin ymmärrä…?
–Suo anteeksi, mutta en minä nyt jaksa … minun täytyy mennä katsomaan, kuinka Selma…
* * * * *
Naimi tuli isäänsä vastaan autiossa salissa.
–Naimi parka, että tämän nyt täytyi näin käydä…
Rovastin leuka vapisi. Naimi näki, että hän vain suurin ponnistuksin sai pidätetyksi kyyneleensä.
–Pappa rakas, elä nyt sitä minun tähteni pane sydämellesi … eihän minulla ole mitään hätää, ei mitään hätää…
–Etkö ole minulle vihainen…?
–No, enhän toki, enhän toki … pappa, rakas pappa…
Naimi kävi isäänsä kiihkeästi kaulaan ja suuteli häntä poskille ja otsaan.
–No, no, hyvä, hyvä…
Rovasti meni ruustinnan luo. Naimi riensi ulos. Porstuassa tuli häntä vastaan Antero heittämään hyvästiä.
–En tahtoisi, että syyttäisitte minua siitä, mitä täällä on tapahtunut…
Naimi ei vastannut. Antero ei saanut selville, mitä hän ajatteli.
–Lauri ei tehnyt oikein, minä koetin häntä siitä estää, mutta en voinut… Saanko jättää tämän pienen muiston?
Hän pisti Naimin käteen paperin.
–Mikä se on?
–Eläkää onnellisena … elkääkä … elkääkä unohtako Jumalaa…
Hän lähti kiirehtien pois.
Naimi avasi paperin ja luki sen samassa:
Sua muistan, sua kiitän.
Sua muistan kaunokaista suven armahan ajalla, kun ei öillä sammu päivä, muistan käen kukkuessa, pikku linnun livertäissä, laaksoloissa lehtevissä— muistan kuin aikaa mennyttä onnen.
Sua kiitän syksysäällä rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä, kiitän, koska kuutamolla kuvauupi taivo kirkas järven jäisen iljanteissa— kiitän kuin tekoa hyvää.
Sua muistan ajoin kaikin, päivän puoleen pyrkiessä sekä mailleen laskiessa, muistan onnen' antajana, muistan täällä, muistan tuolla tähtitarhan tuolla puolla.
Naimi teki liikkeen lähteäkseen hänen jälkeensä, kuin selitystä saadaksensa—kun näki sulhasensa tulevan—ja pisti kiireesti paperin taskuunsa.