–Paitsi Ilpolainen, joka sai kaksi sataa. Se merkitsee ainakin joillekuille varain puutteessa vankeutta. Ne, jotka ovat olleet seuroissa läsnä, saivat siitä viisi ruplaa.

–Helander menettää luultavasti virkansa joksikin aikaa. Hänen asiansa alistettiin tuomiokapituliin. Isä ei vaatinut vapautusta, vaikka minä pyysin häntä, kohautti vain olkapäitään.—Tuossa hän tulee!—Pappa, oletko nyt tyytyväinen?

Rovasti tuli portissa heitä vastaan, mutta ei ollut kuulevinaan, meni pois kupeelleen katsomatta, allapäin, eteensä tuijottaen, alakuloisena.

Samassa kajahti virsi pihalta:

Jumala ompi linnamme, varustus vahva aivan, Hän aseemme on, kilpemme, ajalla vaaran, vaivan. Turha on oma voimamme, ei voi se meitä auttaa, mut pimeyden vallat me voitamme Herran kautta. Sotija verraton its' Jeesus Kristus on, Hän, Herra Sebaot, helvetin joukkiot lyö maahan, voiton saattaa.

Paavo seisoi rappusilla, hänen vieressään Helander.

–Rukoilkaamme, kuului Paavon ääni.

Hän lankesi polvilleen, ja kaikki herännyt väki seurasi mukana, missä sattuivat seisomaan, kasvot kaikki Paavoon päin. Muukin väki, heränneihin kuulumaton, vaipui kuin väkisin painettuna alas. Jotkut koettivat kuin uhalla jäädä seisomaan, mutta vaipuivat hekin vähitellen muiden mukana. Oveen ilmaantui herroja, pyrkien ulos, mutta pääsemättä. He eivät langenneet polvilleen, mutta päät paljastuivat kuin pakosta.

–Kaikkivaltias Jumala, Sinä vahva linna ja paimen, kaikkein niiden turva, jotka Sinun luoksesi tulevat ja Sinuun luottavat. Syvyydestä me huudamme Sinua ahdistuksessamme. Vaiva on taas meidän päällemme tullut, eikä meillä ole muuta auttajaa kuin Sinä, Herra meidän Jumalamme. Sinuun me luotamme, sillä ei ketään Sinun kädestäsi reväistä, joka siihen pyälletty on. Meitä vaivataan meidän pahuutemme tähden, mutta kuitenkin uskomme me, ettet Sinä salli meitä yli voimiemme kiusattaa. Tue ja auta meitä, oo Herra, ja lohduta meitä Sinun pyhän sanasi kautta.

Taas virisi virsi:

Se sana seisoo vahvana, he ei voi sitä kestää, kun kanssamme on Jumala, ken meiltä voiton estää? Jos vaikka henkemme, osamme, onnemme hän veisi viekkaasti, jää meille kuitenkin Jumalan valtakunta.

—Tuon virren kaiku on kuuluva kautta vuosisatojen, kuului sanovan Helanderin ääni hämärtyvässä illassa, etelään kääntyneen tuulen kohahtaessa hongikossa huoneiden takana.

21

Vallesmanni, Handolin, tuomari ja käräjäkirjuri istuivat käräjätuvassa totia juomassa ja korttia lyömässä.

–Luuletteko, että päätös pitää? kysyi tuomari.

–Se pitää! sanoi vallesmanni. Ja jos muuttuu, niin muuttuu vain kovempaan päin.

–Et luule laukeavan?

–Ei laukea, asetus on selvä.

–Saa nähdä, mitä Helander saa?

–Jos rovasti olisi tehnyt tehtävänsä, niin olisi virka mennyt, mutta ilman vuoden virkalomaa ei se nytkään mene.

Kortit läiskyivät taas … samaan pöytään, jossa valat oli tehty ja jonka toisessa päässä raamattu ja lakikirjat vielä lepäsivät.

–Nosta, Handolin!—Mitä sinä siinä niin silmät hajallaan istut?—Oli se nyt vähän nolo juttu sinulle, että päästit eukkosi todistamaan itseäsi vastaan.—Kuule, kenen kanssa se sinun akkasi oikein kuljeksii, kun et sinä sen matkoista mitään tiedä? Mikset sano mitään?

–Saatana!

–Se oli sana paikalleen! Sekoita kortit.

Handolin koetti sekoittaa kortteja, mutta hänen kätensä vapisivat.

–Sekoita sinä!—ja hän työnsi kortit vierustoverilleen.

–Ota ryyppy, niin se auttaa.

–Ei auta, nyt ei auta mikään.

–Tuijottaa, niinkuin näkisi kummituksia, Sanoi ääni heidän takanaan, ja siinä seisoi oven ja pöydän välissä himmeän kynttilän heikossa valossa Jaakko setä.

–Tuoltahan tulee mies Handolinin sijaan! Astu sisään ja laita lasi!

–Ei kiitos.

–Etkö tee totia?

–En tee enemmän kuin jo olen tehnyt, ei nouse viina minunkaan päähäni, eikä ole tarviskaan.—Mitä te täällä oikein juhlitte?

–Hyvää päätöstä, sanoi vallesmanni, rähähti nauruun ja ryyppäsi.

–Hyvää päätöstä ja oikeata tuomiota, säesti sihteeri.

–Herrat ovat siis tyytyväisiä päiväänsä?

–Ei käynyt niin hullusti, vaikka olisi voinut käydä paremminkin. Oikeastaan niiden olisi pitänyt saada vankeutta, ja ehkä vielä saavatkin… Juttu tulee vielä takaisin kihlakuntaan.

–Mitä sinä, Handolin, sanot siitä atestista, jonka sinä sait sanankuulijoiltasi? kysyi Jaakko setä.

–Suus' kiinni! kähisi Handolin.

–Elä välitä tuon puheista, Handolin.

Jaakko setä oli astunut lähemmä pöytää ja seisoi siinä kädet housujen taskuissa, sikarin päätä pureskellen.

–Tämä juttu oli hävyttömin ja tyhmin juttu, mitä milloinkaan on nostettu. Te voititte nyt, tuomitsitte suuriin sakkoihin köyhät talonpojat, mutta sitä voittoanne saatte te ikänne katua.

–Maljasi, setä, sinä näyttelet hyvin, kuten tavallisesti.

–En näyttele, vaan puhun täyttä totta tällä kertaa.

–Puhu sitten.—Pata ässä!

–Se nyt on muuten ihan sama, mitä sinä puhut.

–Ja minä sanon vielä kerran, ettei koskaan ole tässä vääräin tuomioiden maassa sen väärempää ja puolueellisempaa tuomiota julistettu.

–Puhutko sinä tosissasi vai kujeiletko?

–Minä puhun tosissani tällä kertaa.

–Silloin pyydän minä saada ilmoittaa, että minä tuomitsen lain mukaan.

Moiti siis lakia eläkä minua!

–Sinä tuomitsit määräyksen mukaan.

–Oh, huut!

–Vastoin lautakuntaa, joka olisi tahtonut omantuntonsa mukaan vapauttaa, tuomitsit sinä lain puustavin turvissa sen mukaan, mitä tiesit korkeain asianomaisten sinulta odottavan—heidän mieliksensä.

–Vielä kerran: oh, huut!

–Elä luule, että minuun tuolla imponeeraat. Elä yhtään rypistele kulmiasi eläkä koeta vetää otsaasi juhlalliseksi—silmäsi epävarma pohja sanoo minulle, ettei omatuntosi ole puhdas.

–En viitsi kanssasi kinata, mutta jos et olisi vanha mies, heittäisin sinut ulos.

–Olisihan se argumentti sekin—tuomarilta.

–Elkää huoliko!—Istu alas, Jaakko, eläkä rakenna riitaa, tee lasi, niin tulet hauskemmalle päälle.

–Suomalainen tuomari tuomitsee aina, kuuletko, aina ja striktemang lain ja oikeuden mukaan. Siitä pitäisi sinullakin vanhana käräjäkirjurina olla kokemusta.

–Jaha, joo, joo, mutta juuri vanhana käräjäkirjurina sanon minä, että se on legenda se suomalaisten tuomarien kehuttu laillisuus. Ainoastaan niissä asioissa, joissa ei tiedetä tultavan kollisioniin korkeampien valtain kanssa, sitä ehkä noudatetaan. Eikö sinulle nytkin pistetty valmista lakipykälää kouraasi, tuota iänikuista, vanhentunutta, toisissa oloissa laadittua, josta et olisi itse mitään tiennyt—etkä tiennytkään, eilen sen sanoit—mutta nyt sinä tuomitsit sen mukaan silmää räpäyttämättä—utan att blinka!

Herrat eivät viitsineet kuunnella, koettivat jatkaa peliään. Mutta äijä ei hellittänyt:

–Suokaa anteeksi, minun aikomukseni ei oikeastaan ollutkaan teitä haukkua.

–No, sehän jo kuuluu hiukan toiselta. Maljasi siis, tee lasi, kun tarjotaan!

–Tackar som bjuder. Minun piti oikeastaan teitä kiittää, kiittää siitä, että taas pitkästä kotvasta sain nähdä inhimillistä ilveilyä esitettävän oikein jumalallisella hullunkurisuudella. Tuommoinen nuori parraton nulikka tuomitsemassa uskonasioissa vanhaa uskonsankaria Paavo Ruotsalaista,—tuommoinen lahjakontti vallesmanni syyttämässä Herran profeettaa, joka pyhänä ja arkena saarnaa kansalle parannusta,– tuommoinen renttu juoppo, viinahullu pappi ilmiantamassa omia pitäjäläisiään siitä, että harjoittavat jumalansanaa, ja tukkimassa heiltä aidanseipäillä tietä taivaan valtakuntaan! Se oli suurenmoista! Malja sille.

–No, joko nyt juot? Se on hyvä se, niin herkeät puhumasta roskaa.

–Semmoisen ilon päälle kannattaa todellakin kallistaa lasia.

–Pane pohjaan vaan!

–Saan luvan esittää kaatuneiden maljan. Vae victis! Herrat ovat hyvät eivätkä anna häiritä itseänsä.

–Emme annakaan.—Ruutua.

–Minä juonkin sen maljan kernaammin itsekseni. Ne ovat sittenkin komeaa väkeä. Luulen, että taas puen körtit ylleni. Kuinka ne seisoivat arvokkaina ja varmoina ja halveksivina tuossa—nousivat ja nousivat sitä mukaa kuin heidän syyttäjänsä alenivat, vaipuivat, vaipuivat…

–Kuule, Jaakko, lopeta jo ja anna meidän pelata rauhassa.

–Viimeinen kohtaus pihalla—mikä suurenmoinen näytelmä! Se olisi ollut taulu se: hämärtyvä ilta, tumma seinä, musta ovi, sen kehyksessä Paavon valkoinen pää… En koskaan ole kuullut mitään mahtavampaa kuin tuo heidän virtensä.

–Se oli nyt kuitenkin heidän viimeinen virtensä, sanoi vallesmanni ottaen kulauksen lasistaan.

–Tämän jälkeen he eivät tule uskaltamaan…

–Eivätkö tule uskaltamaan? Niinkö sanot, Handolin? Tee hyvin ja tule kanssani, niin näytän sinulle, mitä he uskaltavat. Parhaillaan vihkivät he uutta kirkkoaan Honkaniemessä, eikä siellä ole ainoastaan heränneitä, vaan myöskin suruttomia, ainakin puolet suruttomia. Tulkaa katsomaan, se olikin oikeastaan asiani…

Kortit lakkasivat läiskämästä.

–Mitä sanot?

–Jahah, tämä alkaa huvittaa herroja?

–Mutta sehän on hävytöntä!

–Siellä kerättiin muuten jo sakkorahojakin ja luvattiin pitää huoli Helanderista, jos hänet erotettaisiin virasta. Handolin, sinun lankomiehesi pani sata ruplaa kolehtihattuun.

Handolin lensi kuin ammuttuna seisoalleen.

–Sata ruplaa? Ne on niitä sen eno-vainajan testamenttirahoja—mutta se ei pidä se testamentti, minä riitelen sen rikki!

–Riitele, riitele.—Arvatkaapa, kuka kantoi kolehtia? Lauri!—Ehkäpä herratkin ovat hyvät … ja Jaakko setä ojensi heille hattunsa.

Vallesmanni sysäsi hänet luotaan ja alkoi kuohuksissaan kävellä edestakaisin lattialla.

–Mutta tämähän on ilmeistä, ilmeistä—kapinaa!

–Juu, kapinaa, revolutsionia.—Ranskassa ne nyt parhaillaan repivät kirkkoja, meillä niitä rakennetaan—se on sitä meidän vallankumousta se.

–Kuule, paniko se todellakin sata ruplaa? Sata ruplaa…

–Pani, pani.

–Sata ruplaa?

–Mutta vaimosi pani vain kymmenen, ei sanonut itsellään olevan enemmän. Mutta lisää sinä!

–Kymmenen ruplaa … oliko se siellä?

–Siellä ne ovat kaikki paitsi te ja pappilan vanhat ja laamannilaiset.—Uh semmoisia selkärangattomia raukkoja kuin nekin kaksi mahtavaa miestä—nyt se laamannikin oikein itsensä paljasti— olisi istunut itse asian eikä paennut tuommoisen auskultantin selän taa. Siinä se nyt on piilottamine perustuslakeineen! Jaa, jaa, oikein, aivan oikein, ne ovat lukkojen takana, kirstun pohjalla,—korkoa kasvamassa!

–Ole tuossa nyt jaarittelematta…

–Ei tietysti olisi voinut tuomita, ymmärsi, ettei semmoinen voi käydä päinsä vapaalta tuomarilta, mutta ei tahtonut olla vapauttamassakaan. Hän on kyllä nuuskinut sen, mikä tuuli puhaltaa yläilmoissa—pyrkii senaattiin ja kai pian sinne pääseekin. Ne ovat yhtä maata herra tohtorin ja ritarin kanssa, korttiveikot,—molemmat ilman selkärankaa, ilman periaatteita, ilman omaa vakaumusta, sitä vanhaa kumartelevaa byrokratiaa. Mutta nuorisossa on toinen henki. Se Hagman oli sittenkin poikaa, en olisi ikinä luullut, kun näyttää semmoiselta kuutamohaaveilijalta. Ja Lauri myös, Lauri myös. Lähti kotoaan eikä mene takaisin, vaikka kuinka pyytäisivät.

Vallesmanni piti neuvoa tuomarin kanssa.

–Se olisi hajoitettava se seurakokous … vai olisiko ehkä viisainta vielä jättää?

–Ehkä on parempi jättää…

Handolin tuli hoippuen Jaakko sedän eteen:

–Kuule, oliko se minun akkani todellakin siellä, vai—?

–Oli, oli.

–Ja paniko kymmenen ruplaa?

–Pani, pani, johan kuulit. Se on häpeä, että sinä annat akkasi sillä lailla itseäsi uhmata.

–Jaa, mutta saakeli soikoon, minä en anna, minä kiskon hänet kotiin!

–Tee se, näytä, että olet herra omassa talossasi.

–Helvetti, minä kiskon hänet sieltä kuolleena tai elävänä! Hiuksista!

–Tee se!—Semmoinen häväistys sinulle aviomiehenä ja pappina … Kaikki sinulle nauravat…

–Saatana, minä näytän!

–Anna hänen olla, elä häntä edes yllytä … istu alas, Handolin.

–Ei, minä menen ja minä näytän— Handolin tempasi lakkinsa ja syöksyi ulos. Jaakko setä riensi hänen jälkeensä.

–Ei sinne, tästähän tie menee. Mitä sinä oikein aiot?

–Se on se hänen veljensä, joka häntä yllyttää—se pahahenki!

–Ethän sinä pysy seisoallasikaan … missä on hevosesi? Otetaan hevonen.

–En minä hevosta tarvitse.

He olivat tulleet kirkolle. Handolin edeltä rientäen, mutta yhä enemmän hengästyen ja vauhtiaan hiljentäen. Kirkon perässä horjahti hän seinää vasten ja jäi siihen.

–Kuule, sinä et jaksa, käännytään pois.

–Minäkö?—Helvetti sentään.

Hän oli puulautunut liikkeelle, tuikannut samaa vauhtia tien yli ja joutunut kinokseen, josta Jaakko setä hänet kiskoi ylös toruskellen:

–Vanha juoppo eikä vielä ole oppinut pysymään pystyssä … katso sinä minua, minun jalkani eivät milloinkaan petä—eikä petä pääkään!

He kulkivat nyt käsi kädessä.

–Minulla on sydänvika, ja sentähden minä—minä—hengästyn … se tietää sen, ja kuitenkin se minua ärsyttää … toivoisi kuolevan … anna, kun vähän puhallan.

–Et sinä jaksa … käännytään pois.

–Sepä ilme … kyllä minä taas… Se on minun kiusanhenkeni … se minun selkäni takana … ei puhu mitään, mutta tulee salaa todistamaan … kymmenen ruplaa … mistä se on ne saanut?

–Onko se totta, että sinä sitä lyöt?

–Jeevelanamma … minä lyön, minä raastan sen hiuksista… Mikä se on tuo … tuo valkea talo tuolla metsässä?

–Se on se heidän uusi kirkkonsa.

Siinä oli uusi huone Honkaniemen tienhaarassa. Sieltä tulvahti yht'äkkiä veisuuta aukenevan oven täydeltä.

Handolin riuhtaisihe irti ja riensi sinne.

Jaakko setä pyrki perästä, minkä pääsi. Häntä yht'äkkiä nauratti tämä kilpajuoksu, nauratti niin, että piti pysähtyä.

Hän tavoitti Handolinin tuvan ovella ripaa haparoimasta. Kun ei hän sitä löytänyt, potkaisi hän oven auki ja tuuskahti sen kanssa sisään, vaivoin välttäen kompastumasta korkeaan kynnykseen.

Handolin seisoi hoippuen keskellä tupaa. Lattialle oli asetettu penkkejä, ja keskellä oli käytävä kuin kirkossa. Tupa oli väkeä täynnä. Pöydän päässä istuivat Paavo, Helander ja Rajalainen, sen takana Antero ja pappilaiset. Veisuu ei lakannut, ne tuskin kääntivät päätänsä Handolinin tullessa. Virsi sai kuin uutta virikettä ja voimaa ja koetti kuin omalla painollaan masentaa rauhanhäiritsijän. Handolin oli hengästynyt, huokui raskaasti, teki käsillään älyttömiä liikkeitä, niinkuin torjuen ympäriltään jotain, joka pyrki päälle.

Virsi lakkasi viimeiseen värssyynsä. Päät pysyivät yhäkin jäykästi pois käännettyinä. Helander nousi vihdoin ylös ja tuli hänen luokseen ja kysyi:

–Ketä etsit?

–Missä on Karoliina? Pois, pois…

–Tässä minä olen.

Karoliina oli istunut aivan lähellä penkin päässä, mihin Handolin oli pysähtynyt. Handolin huitoi yhä käsillään…

–Pois, pois…

Hän äänteli vaivaloisesti, kasvot väännähdellen, silmät päässä älyttöminä pullahdellen.

–Mennään vaan, sanoi Karoliina ja pujahti nopeasti miehensä ohitse ovelle. Silloin näytti Handolin heräävän horrostilastaan, vimmastuvan ja karkaavan vaimonsa jälkeen, joka oli kadonnut pimeään porstuaan. Hän töyttäsi sen läpi, kompastui ulko-oven kynnykseen ja lensi suin päin rappuja alas, jääden niiden eteen äänetönnä makaamaan.

Karoliina ja Jaakko setä riensivät häntä nostamaan, mutta hän oli jo hengetönnä, ohimo terävään kiveen sattuneena.

–Se oli minun syyni, se oli minun syyni, vaikeroi Karoliina.

Jaakko setä riensi, minkä suinkin jaksoi, pappilaan päin. Hän pysähtyi tuon tuostakin, pudisti päätään ja olkapäitään kuin vilussa, lähti taas menemään ja sanoi tuon tuostakin: »Nemesis … nemesis, huhhuh!»

Mutta hän tahtoi kuitenkin olla ensimmäinen viemässä sanaa rovastille, vallesmannille ja tuomarille, nähdäkseen, miten tieto tapahtumasta heihin vaikuttaisi.

Rovasti kuljeskeli edestakaisin puolipimeässä talossa. Kun hän tuli kansliaan, näki hän jonkun seisovan ovensuussa.

–Kuka se on?

–Minä tulin vain ilmoittamaan, että Handolin juuri kuoli ja että ehkä pitäisi lähettää hevosella ruumista noutamaan.

–Kuoli? Mitenkä? Kuinka?

–En tiedä, tapaturmastako vai halvauksesta … en tiedä. Vaan se oli ehkä nemesis…

–Puhutko totta? Mutta sehän on kauheata.

Lauri ja tytöt tulivat samassa ja kertoivat kiireesti ja hengästyneesti, toistensa suuhun puhuen, mitä oli tapahtunut.

–Elkää puhuko niin kovaa, mamma voi kuulla.

–Onko mamma sairas? kysyi Lauri.

–Kuinka hän voisi muuta olla … pahasta mielestä.

Jaakko setä riensi käräjätuvalle. Siellä istuivat herrat yhä korttipöytänsä ääressä.

–Minne jätit pastorin?

–Hyvät herrat, minun täytyy valittaa, että ehkä taas häiritsen, mutta minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että yhteinen ystävämme Handolin on jättänyt tämän maallisen ja kokoontunut isiensä tykö. Häntä ei ole enää olemassa elävitten joukossa. Hän on puhdistanut tämän matoisen maan tomut jaloistansa ja noussut tulisissa vaunuissa taivaaseen.

–Mitä sinä nyt taas kujeilet? Tämä on nyt todellakin jo liikaa!

–Ei, ihan totta … nemesis … huh!

Ja hän otti ryypyn ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

–Joku on hänet tappanut.

–Tappanut … varmaankin tappanut … joku niin, tai joku toinen.—

–Siitä täytyy heti pitää poliisitutkinta.

Ukko rähähti nauruun, vähän teennäiseen ja hermostuneeseen…

–… ja saattaa syyllinen lailliseen edesvastuuseen? … ja pitää välikäräjät ja haastaa Jumala oikeuteen … teoistaan vastaamaan? siitä, että on esiintynyt tuomarina—omassa asiassaan?—Häh?

–Anna olla pilkkaamatta Jumalaa … eikö sinulle ole mikään pyhää?

–Tuntuuko jo kaamealta? Häh?

Herroilta jäivät kortit ja pullot pöydälle, ja he riensivät pois.

Jaakko setä oli yksin pirtissä. Hän kaasi juomalasin konjakkia täyteen.

–Nemesis … nemesis … tänään hän, huomenna sinä—tai minä. Maljanne! Jassoo, ne jo menivät.—Jos olisi sittenkin oikeamielinen Jumala? Piru ties.—Tuiskis vaan, ja siihen meni eikä ehtinyt edes siunatakaan matkalleen lähtiessään. Suoraan terävään kiveen. Ja miksi juuri siihen, kun oli vieressä pehmeä hanki? Missä hän nyt mahtanee olla? Jos on jossain, niin tietää sen—missä. Ei saa siellä äijä tippaakaan, ei niin tippaakaan—iankaikkisuudesta hamaan iankaikkisuuteen.—Täytyy siis maistaa sen, jonka on vielä aika…—ja Jaakko setä tyhjensi juomalasillisen konjakkia yhdellä siemauksella pohjaan.

22

Taas on kesä Kontolan pappilassa, taas on talo lattiasta kattoon siistitty ja laitettu, taas ovat kujat ja käytävät puhdistetut rannasta pihojen perille. Vieraita odotetaan tulevaksi. Ja tulossa on juhla suurempi kuin mitä milloinkaan on vietetty: häät ja hopeahäät.

Mutta ei ole nyt laittajissa vallinnut entinen ilo, ei täytä juhlatunne odottajain rintaa, eikä osata uskoa kesän enää tuovan sitä uutta, minkä ennen.

Ruustinna käyskelee tarkastellen ja katsastellen ja järjestellen, mutta raskas on askel ja käsi laimea, eikä hymyilyä huulilla. Valkoinen, viaton pitsipäähine sointuu huonosti surullisiin kasvoihin. Tytöt auttavat häntä, tekevät, mitä hän määrää, mutta eivät ole heidän sydämensä mukana, ei ole heillä juhlavalmistuksiin samaa halua ja innostusta kuin ennen. Hanna ja Kaarina puuhaavat, mutta silloin kun silmät eivät kysy, miksi tätä kaikkea turhaa, niin ne kummastelevat, arvostelevat ja moittivat omain kättensäkin työtä.

Ruustinna käyskelee ja puoliääneen ajattelee, niinkuin vanhoilla ja hiukan hajamielisillä naisilla on tapana…

Tässähän minä kävelin samana päivänä vuosi sitten näin huoneesta huoneeseen ja kuulostelin ja odottelin poikia ja rakkaita vieraita. Silloin oli päivä kaunis ja ilma lämmin ja kaikki ovet auki. Nyt on siellä kolkko pohjatuuli ja pilvinen päivä. Silloin koristi Hanna yliskamarin rappuja Robertia varten. Nyt makaa Robert siellä sairaana ja kalpeana ja rykii ja sylkee verta. Kun eivät vieraat edes vielä tulisi, ennenkuin hän herää. Ei hän jaksanut monta sanaa puhua. Mutta kotona hän nyt kuitenkin on, Jumalan kiitos! Mutta mitä hän mahtaa sanoa, kun kerran saa kuulla kaikesta, mitä täällä on tapahtunut? Nyt hän vielä luulee, että kaikki on niinkuin ennenkin.

Ruustinna lyykähti salin tuoliin, helmassaan liina, jota oli aikonut pöydälle levittää, eikä jaksanut enää kyyneleitään pidättää…

Kaikki on muuttunut! Mutta mikä se sen on muuttanut? Ei mitään siitä, mitä on tapahtunut, olisi tarvinnut tapahtua. Kaikki olisi voinut mennä, niinkuin oli ennenkin mennyt. Nyt on Lauri relegeerattu, nyt on Robertin terveys murtunut, nyt ovat kaikki lapset pietistejä ja isäänsä ja äitiänsä vastaan, kaikki hyvät välit ja hyvä ymmärrys ovat häirityt. Eikä se tule mitenkään paranemaan, vaikka vieraatkin tulevat ja kesä alkaa. Kuka tietää, mitä vielä voi tapahtua, kun Hartman ja Lauri tapaavat toisensa? Hartman sanoo jotain, Lauri suuttuu…

Ruustinna oli toivonut, ettei professori ollenkaan tulisi, ja niin oli hän itsekin ensin ilmoittanut, mutta sitten kuitenkin kirjoittanut tulevansa. Se vielä puuttuisi, että Snellman tulisi!—

Lönnrot, hän saisi kyllä kernaasti tulla, saisi kernaasti nähdä. Jos minä oikein tekisin, niin veisin hänet ylisille ja aukaisisin oven ja sanoisin: tuossa hän makaa, kuumeen hehku poskillaan, uhrinne, suomenkielen uhri, isänmaan uhri, tuulentupienne marttyyri! Teidän velvollisuutenne on nyt parantaa hänet siitä kuumeesta, jonka olette hänen sielussaan sytyttänyt. Tehkää se, herra tohtori, tehkää se, minä vaadin—minä huudan teiltä äitinä lapseni terveenä takaisin.

Ruustinna voi nähdä siihen, missä istui, rovastin pöytänsä ääressä kansliahuoneessa. Ei häntä tänä kevännä ole huvittanut kalastuskaan, niinkuin ennen. Ei hän enää koskaan puhu soistaan eikä viljelyksistään; ei kävele tyttöjen kanssa, ei pyydä heitä mukaansa, vaan kun joskus menee ulos, niin menee yksin—Mustin kanssa. Voisi luulla, että hänkin on herännyt—jos synkkyys ja alakuloisuus on herännäisyyttä. Ja sitä se on ja sen lisäksi tuomitsemista ja ahdasmielisyyttä. Ennen oli täällä vain yhdet semmoiset tarkastavat, moittivat silmät, nyt on niitä monet, monet sekä ovien sisällä että niiden ulkopuolella. Kun edes sanoisivat, mitä ajattelevat, mitä pitävät pahana ja minkä tähden! Näissä viattomissa häävalmistuksissakin on jotain heille vastenmielistä, jotain heidän mielestään sopimatonta, mutta mitä? Kunpa olisivat häät ohitse! Ja millä ilolla näitä juhlia ensin ajateltiin ja suunniteltiin! Naimikin, tyttö parka,—näkee usein, että hän on itkenyt. Ja sen näkee, että hän ikävöi täältä pois; viihtyy laamannissa paremmin kuin kotona. —»Ovatko tytöt sinulle, Naimi, mitään sanoneet?»—»Ei ne mitään sano, mutta ovat niin jäykkiä, niinkuin en minä olisi heidän sisarensa.»

Hanna kulki huoneen läpi. Hän pysähtyi ja meni taas. Sitten hän ilmaantui uudelleen ovelle, kasvoissa ilme, niinkuin olisi päättänyt sanoa jotain, jota oli kauan pidättänyt.

–Ei siis tarvitse kesämattoja tänne saliin? Ruustinna koetti sanoa niin huolettomalla ja tyynen ystävällisellä äänellä kuin voi:

–Niin, minä ajattelin, että ehkei panna.

–Mutta onhan täällä ollut ennenkin kesämatot?

–Mutta jos ne nyt kuitenkin tulevat kohta pois otettaviksi.

–Miksi pois?

–Jos pappa ehkä tahtoo, että vieraat saavat tanssia.

–Vai niin.

Nyt hän oli saanut tietää sen, mitä oli näyttänyt jo kauan aikovan kysyä. Ja olisihan se saanutkin jäädä pois, koko tanssi, jos se olisi voinut jäädä. Mutta kun Olai tahtoi ja myöskin—Naimin vuoksi. Ei sitä nyt voinut estää hänen tähtensä. Yhden tähden täytyy tehdä, mitä toisen tähden ei pitäisi tehdä…

Ovatko ne edes onnellisia tuossa uskossaan Hanna ja Kaarina? Hanna on aina totinen, usein melkein synkkä. Ainoastaan silloin, kun hän Marian saattamana palaa Honkaniemestä, hänen kasvonsa ovat kirkkaat. Hän tekee työtä aamusta iltaan, tekee velvollisuutensa. Eikö olisi häntä palkittava sillä, ettei hänen tunteitaan loukata? Kun saisi Olain taivutetuksi. Mutta ei sitä voi hänelle esittääkään, ei hän tahdo siitä kuulla puhuttavankaan. Se on hänessä kuin mikä kipeä paikka.

Ruustinna nousi ylisille, kuunteli Robertin kamarin ovelta, nukkuuko hän vielä. Sieltä kuului rykimistä. Hän raotti ovea. Robert valvoi.

–Tule sisään vain, mamma!

–No, kuinka sinä voit?

–Minä voin mainiosti. Kunhan tässä vielä vähän loikoilen, niin nousen pian ylös.

–Et nousisi, lepäisit nyt oikein perin pohjin.

–Ei minulla ole aikaa pitkiin makuihin. Katsos näitä, mamma, nämä muistiinpanot ovat kaikki tutkittavat ja järjestettävät, ennenkuin taas syksyllä lähden uudelle matkalle.

–Robert, sinä et saa noin puhua! Tuskin olet tullut ja tuskin jaksat istua sängyssä, niin jo ajattelet uusia matkoja.

–Katsohan, mamma, on niin, että elämä pisinkin on lyhyt sille työlle, jonka se tahtoo suorittaa, silloin kun se tahtoo edes jotain suorittaa. Ja toisekseen, elämä itsessään ei mitään merkitse sen rinnalla, mikä on sen työn pieninkin tulos.—Mutta kerro nyt jotain, mitä täällä—kuinka on täällä kaikki?

–Kyllähän täällä on kaikki hyvin.

–Minua riemastutti se Laurin ja Anteron teko.

–Mikä niin?

–Se, että he asettuivat oppositsioniin Snellmanin tähden.

–Jaa, sitäkö tarkoitat?

–Se oli kerran sanottava—minä nostin nyrkkini ylös ilmaan—ja hankeen hyppäsin Lapin lumisella salolla, kun sain kirjeen, että olivat uskaltaneet sillä tavalla protesteerata Saiman lakkauttamista vastaan. —Eivätkö ne jo ole tulleet? Missä ne ovat?

–Kyllä kai ne kohta tulevat—ne ovat olleet Korpivaarassa—Antero on siellä pappina.

–Pappina?

–Tai oikeastaan vain väliaikaisena saarnaajana Handolinin jälkeen.

–Onko Handolin kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet. Mutta aikooko Antero papiksi?

–Aikoo, ja Lauri myös.

–Ja Lauri myös?

Robertia alkoi ryittää. Se kiihtyi kiihtymistään, tärisytti hentoa ruumista niin, että luuli sen menevän hajalle. Ruustinnan täytyi tukea häntä olkapäistä.

–Auta armias, kuinka sinä olet laiha!

Kohtauksen ohi mentyä lepäsi Robert taas hehkuvin silmin vuoteessaan.

–On sentään sangen suloista maata nyt tässä sinun pehmoisella patjallasi, mamma. Oli usein, jos sen nyt suoraan sanon, sangen kolkkoa maata lumikinoksissa.

–Oletko sinä, onneton, maannut lumikinoksissa?—No nyt minä ymmärrän.

–Ymmärrät yskän—niinkö? laski Robert leikkiään.

–Mutta en minä sittenkään tiedä, mikä vuode on parempi, missä olen tyytyväisemmin maannut. Katsos, mamma, siellä sain minä jotain, jota minulla ei koskaan ole ollut—minulla on nyt suuri elämäntehtävä.

Ei sanonut äiti, mutta ajatteli poikaansa katsoessaan:—sinäkin olet oikeastaan samanlainen herännyt kuin nuo toisetkin … sinunkin silmäsi palavat niinkuin heidän.

–Tiedätkö, mamma, mikä minulle tuottaa kaikkein suurinta mielihyvää tällä hetkellä?—Se, ettei minun nyt enää, niinkuin viime kesänä, tarvitse hävetä Lönnrotia, vaikka taas makaankin näillä pehmeillä patjoilla. Hän luuli, minä näin sen viime kesänä, etten minä kestäisi, mutta minä olen näyttänyt, että kestän.

–Mutta olethan sinä, poika parka, aivan sairas.

–Sairas? Minä? Minä näytän sinulle heti, että olen täysin terve.

–Elä nyt nouse, lepää nyt vielä vähän!

–Ei tarvitse, olen jo ihan tarpeeksi levännyt.

Eikä äiti saanut häntä enää pysymään vuoteessa.

* * * * *

Kun he tulivat alas, kuului sieltä väittelevää puhetta, rovastin ja Laurin äänet.

–Minusta se on synti, sanoi Lauri.

–Ja mikä siinä on syntiä, jos saan luvan kysyä?

–On synti ja häpeä, että pappilassa, jossa pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä kristillisessä elämässä ja kohtuudessa ja yksinkertaisuudessa, pannaan toimeen—ja vielä tämmöisenä nälkävuonna— komeita pitoja ylellisin ruuin ja juomin ja tanssein ja hypyin ja soitoin ja tilataan musikantit kaupungista.

–Sinä et vastaa minulle, mikä siinä on syntiä?

–Papan pitäisi ymmärtää se ilman minulta kysymättä.

Rovasti ei voinut enää hillitä itseään. Hänen kauan pidätetty kiusansa puhkesi.

–Jaa, siinä se nyt on! Te ette itsekään osaa sanoa, mikä on syntiä viattomassa ilossa … ettekä tahdokaan tätä muun vuoksi, kuin että pääsisitte kaikkialla valtaanne näyttämään ja kaikkea määräämään,—se ei ole muuta kuin fanaattista vallanhimoa, joka tahtoo valaa kaikki samaan kaavaansa voidakseen kaikkialla kerskailla voitostaan.

–Pappa!—

–En minä tahdo mitään soittoa ja tanssia, kyllä se saa kernaasti olla minun puolestani, sanoi valmiina itkuun Naimi.

–Mutta minä tahdon! jyrähti rovasti. Te tahdotte, että kaiken ja kaikkien tulee tanssia teidän pillinne mukaan. Te ette tyydy siihen, että olette ystävänne Helanderin kanssa vieroittaneet minut pitäjästäni, vaan nyt tahdotte kieltää minulta vielä isäntävallan omassa talossani. Mutta minä sanon, etten minä anna terroriseerata itseäni toisen enemmän kuin toisenkaan ja että minulla omassa talossani on vielä valtaa ainakin sen verran, että voin viettää häät tyttärelleni, niinkuin ikivanha hyvä tapa vaatii. Voitte olla tulematta kirkkoon, kun minä saarnaan, mutta on minullakin oikeus olla sallimatta saarnoja, joita en tahdo kuulla.

–Enhän minä ole saarnannut.

–Minä luulen varmaan, että siitä tekstistä tullaan vielä paljonkin saarnaamaan. Ja kernaasti minun puolestani! Minä tahdon teille hankkia sen tekstin, jota kaipaatte. Täällä tullaan tanssimaan, jos nuoriso sitä haluaa, ja huomenna saapuu soittokunta, ja siitä asiasta ei puhuta sen enempää!

Robert oli tullut sisään.

–Mitä tämä oikeastaan on? Minä en ymmärrä mitään.

–Täällä on paljon, jota sinä luultavasti et tulekaan ymmärtämään.

–Mutta miksi ei saisi tanssia?

–Niin, sano se!

–Jaa, jos te panette tanssit toimeen, niin minä—

–Niin, mitä—?

–Vieraat tulevat! kuului ulkoa pikkupoikain huuto. Ne olivat olleet puutarhassa aidan päällä seisoen ja seipäistä pidellen vartioimassa ja hyökkäsivät nyt verannalle ja salin läpi ja sitten ulos.

–Pojat, pojat!

Mutta he lensivät Naimin kanssa suin päin rappusia alas, karkasivat portille, repäisivät sen auki, hyppäsivät vaunujen taa, toiset vaunuihin, sitten taas maahan, rinnuksia auki repimään.

Antero, joka oli istunut ruokasalissa, näki Naimin heittäyvän sulhasensa syliin ja pyörähtävän hänen kanssaan monta kierrosta pihamaalla.

–Professorikin tulee—sanoi Antero Laurille.

–Silloin me mennään—ja muutenkin.

–Lauri, minä rukoilen sinua, jää, jos vielä vähänkin rakastat äitiäsi, pyysi ruustinna.

–Jää meidänkin tähtemme, pyysi Kaarina.

–Minä jään, mutta minä tunnen, ettei minun pitäisi sitä tehdä.