Viihdyttävä onnellisuuden tunne tulvaili läpi hänen sielunsa. Ahdistus ja pinnistys oli poissa.—Minä olen löytänyt isän, äidin, itseni ja elämäni sisällön. Minä olen pelastettu. Nyt se ei karkaa minun käsistäni, mitä kaiken elämäni olen ajanut takaa.

Kun hän pani maata, oli kuin lämmin pehmoinen käsi olisi hänen päätänsä kannattanut. »Joka ei ota taivaan valtakuntaa vastaan niinkuin lapsi, ei hän ikänä tule siihen sisälle.»

9

Minä en ole enää yksin, mutta ei minulla kuitenkaan ole ketään, jonka kanssa voisin puhella. Minä tahdon sentähden puhella itseni kanssa.

* * * * *

En tiedä, mitä minussa on tapahtunut. Sen vain tunnen, että minussa on tapahtunut täydellinen muutos. Mieleni on siitä tulvillaan. Se on tulvillaan onnesta. En tiedä, minne minua viedään, mutta minä olen valmis umpisilmin seuraamaan, sillä minä olen varma siitä, että olen oikealla tolalla. Minä näen tulen, joka majakkana edessäni tuikkaa. Sitä seuraan sivulleni katsomatta.

* * * * *

Olen ryhtynyt lukemaan raamattua. Mikä ihana, suurenmoinen kirja! Tähän saakka ei se ole ollut minulle muuta kuin pinkka paperia paksujen, ikäväin kansien sisässä. Nyt se on minullekin elämän kirja.

* * * * *

Olen lukenut nuo Johanneksen 16-17 luvut? »Mitä te anotte minun nimeeni, sen minä teen. Jos te rakastatte minua, niin pitäkää minun käskyni. Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän on antava teille toisen lohduttajan, että hän kanssanne olisi iankaikkisesti, Totuuden Hengen, jota ei maailma taida ottaa vastaan, sillä ei he näe eikä tunne häntä, mutta te tunnette hänen, sillä hän pysyy teidän tykönänne, ja on teissä oleva. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.»

Ne olivat ne viimeiset sanat, joita isäni oli raamatustaan lukenut. Ne olivat minun ensimmäiseni samasta kirjasta.

* * * * *

Totuuden hengen!—siinä se on kaikki!

Olin hiihtämässä,—kuinka toiselta nyt kaikki näyttää!

Luonnon jylhyys ja erämaan ääretön yksinäisyys ei enää minua kiusaa eikä paina. Se ympäröi minua rauhallaan ja se erottaa minut entisyydestäni. Minä äsken sitä sentähden kammoin, että se tuntui minusta vankilalta, nyt se on minulle vapautukseni maa. Oli varmaankin Jumalan sallimus, että hän juuri täällä satutti käteeni isäni kirjoituksen ja avasi eteeni Pyhän Kirjan. Jos sen muualla sain, en sitä ehkä ymmärtänyt. On niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: täällä on sinun toteutettava elämäsi tehtävä, mikä se sitten lieneekin. Täällä minä sain avun ja täällä minulle annettiin lohdutus. Täällä on minun ehkä annettava sitä niille, jotka ovat sen tarpeessa ja joille kykenen sitä antamaan.

* * * * *

Yötä päivää minä luen, eikä tahdo aikani sittenkään riittää.

Taavetin psalmi 107:

»Jotka eksyksissä vaelsivat korvessa autioita polkuja eivätkä löytäneet asuttua kaupunkia, he isosivat ja janosivat, ja heidän sielunsa nääntyi.

»Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän pelasti heidät heidän hädässänsä. Ja hän vei heidät oikealle tielle, niin että he tulivat asuttuun kaupunkiin. Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen ihmeittensä tähden, joita hän tekee ihmisten lapsia kohtaan, että hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää isoavan sielun hyvyydellänsä.

»Jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, kahlehdittuina kurjuuteen ja rautoihin, Sentähden että olivat Jumalan käskyjä vastaan kovakorvaiset olleet ja ylenkatsoneet ylimmäisen neuvon; hän on nöyryyttänyt sydämensä onnettomuudella, he lankesivat, eikä kenkään heitä auttanut. Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi heitä heidän hädässänsä ja vei heidät ulos pimeydestä ja särki heidän siteensä.—Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen ihmeittensä tähden, jotka hän ihmisten lapsia kohtaan tekee: että hän särkee vaskiportit ja rikkoo rautaiset salvat.

»Jotka haaksilla meriä matkustavat ja käyvät kauppaa suurilla vesillä, he näkevät Herran työt ja hänen ihmeensä syvyydessä, kun hän sanoi ja paisutti myrskytuulen, joka kuohutti aallot. Ja he nousivat taivasta kohti ja vaipuivat alas syvyyteen epätoivon hädässä ja horjuivat ja hoipertelivat niinkuin juopuneet eivätkä mitään neuvoa tienneet. Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi heitä heidän hädässänsä, ja hän hillitsi myrskyn, niin että aallot asettuivat. Ja he tulivat iloisiksi, että tyveni, ja hän vei heidät toivottuun satamaan. —Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen ihmeittensä tähden, joita hän ihmisiä kohtaan tekee.

»Hän teki virrat erämaiksi ja vesilähteet kuivaksi maaksi, ettei hedelmällinen maa mitään kantanut, heidän pahuutensa tähden, jotka siinä asuivat. Erämaan teki hän vesilammeksi ja kuivan maan vesilähteiksi. Ja asetti sinne isoovaiset, ja he rakensivat sinne kaupungin, jossa he asuivat. Ja kylvivät pellot ja istuttivat viinipuita, jotka antoivat jokavuotisen hedelmän. Ja hän siunasi heitä, ja he lisääntyivät suuresti, eikä heidän karjansa vähentynyt. Mutta itseänsä heitä nöyryytettiin, ja kärsimys ja suru painoi heitä. Hän, joka vuodattaa ylenkatseen päämiesten päälle ja antaa heidän harhailla erämaissa, hän koroitti silloin köyhän kurjuudesta ja enensi hänen sukunsa niinkuin lammaslauman.

»Näitä vanhurskaat näkevät ja iloitsevat, mutta jokainen paha suu pitää tukittaman. Kuka on taitava ja näitä näkee, hän ymmärtää Herran moninaisen laupeuden.»

Tuo on kuin riemuhuuto omasta rinnastani!

* * * * *

Mikä lohdutus osata rukoilla!

Hän on aina ollut, mutta minulle ei Häntä ole ennen ollut. Nyt on hän minullekin.

Kaikki tuntuu nyt niin helpolta, vaikka mitä tapahtuisikin. On kuin ei olisi tällä elämällä valtaa ylitseni ei elämällä eikä kuolemallakaan.

Se tulee kai siitä, ettei ajattele itseään.

Mikä suloinen tunne onkaan tieto siitä, että olen lunastettu, että Jumalanpoika on ottanut kantaakseen ihmiskunnan syntikuorman. Vapautettu oman ainaisen ja aina ja joka päivä kokemansa kykenemättömyyden ja heikkouden painajaisen alta. Ennen ei apua muusta kuin omista heikoiksi ja riittämättömiksi tuntemistaan voimista. Kulkemista ja kompastumista,—pyrkimistä ja pysähtymistä,– sisyfustyötä. Ja nyt ei epäilyn varjoakaan siitä, että lopullinen päämaali, kuinka kaukainen tahansa, kerran ja varmasti on saavutettavissa, vaikka tie näyttäisi kuinkakin mahdottomalta. Sillä minä tiedän, että juuri silloin, kun voimani ovat väsähtämäisillään ja minä hengästynyt ja kykenemätön jäsentäkään liikauttamaan, että juuri silloin seisoo auttaja, pelastaja, lunastaja vieressäni. »Uskotko, että minä voin sinua auttaa?» kysyy hän. Ja kun minä uskon—!

* * * * *

Nyt minä vasta tunnen ja ymmärrän oikein rakastavani tätä Suomen kansaa. Täältä se oli etsittävä ja täällä vain se oli löydettävissä. Tämä köyhä, karu ja hankien peittämä ja korpien saartama erämaa, Se se on Suomen kansan luvattu maa, sillä tämä sille annettiin sentähden, että se oppisi Herraa seuraamaan. Ainoastaan täällä on siitä voinut tulla se, mitä se on, ja ainoastaan täällä se minusta näyttää olevan se, mikä se oikein on. Kova on koulusi, Herra, mutta kuuliaisen kasvatit kansan.

* * * * *

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan kädessä. Se usko on siinä elävä usko. Se on sen nähnyt ja kokenut kautta vuosisatojen ja saa nähdä ja kokea sitä joka päivä. Ilman sitä uskoa ei se olisi voinut pystyssä pysyä ja kestää kovan onnensa kohtaloita. Usko Korkeimman johtoon ja Hänen apuunsa, se ehkä juuri on antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maallisenkin onnensa täyttymistä. Se tietää, että ajan kello on varmasti lyövä sen vapautuksen tunnin ja että siitä kellosta ei ole veto loppuva. Sen uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on ollut melkein yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan vastaan, vaan uuvuttaa ja voittaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden ajan tullen luhistuvan maahan niinkuin hanki auringon edessä tai niinkuin aita, joka seisoo, kunnes kaatuu niinkuin Jerikon muurit. Sen henkinen suola, sen sisäinen visa estää sitä turmeltumasta ja lahoamasta.

* * * * *

Ei keisari, vaan Jumala on koroittanut Suomen kansan kansakuntien joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä eivät kansakuntien joukosta keisaritkaan voi pois pyyhkiä.

* * * * *

Minä muuten luulen, etteivät valtiollinen vapaus ja itsenäisyys—kuinka haluttavia semmoisinaan lienevätkin—ole välttämättömiä kansan kohottamiseksi korkeammalle kulttuuriasteelle. (Huom. kulttuuri käsitettynä sisäisenä hengen kulttuurina). Kansat, joilla on ollut valtiollista vapautta ja jotka ovat nauttineet sisällisen ja ulkonaisen itsenäisyyden kaikkia etuja, eivät eetillisesti suinkaan ole korkeammalla kuin ne, joilta kaikki tuo puuttuu. Ainakin on vastoinkäymisten, taistelujen, jopa sorronkin aika ollut välttämätön aste kansain kehityksessä. Suomen kansan on aina täytynyt suuntautua sisäänpäin, ja se se on siitä tehnyt sen, mikä se on.

* * * * *

Tähänastiset innostukseni ja harrastukseni eivät kyenneet minua vähimmässäkään määrin siveellisesti parantamaan. Ei edes puhtain niistä—innostukseni Snellmanin aatteisiin. Mahtaneeko olla niin, ettei mikään ulkonaisten etujen puolesta taisteleminen, kuinka oikeutettua se lieneekin, voi sitä tehdä? Poliittinen toiminta, kuinka jaloa ja epäitsekästä muuten lieneekin, panee aina intohimot liikkeelle ja ummistaa silmät rakkauden, myötätuntoisuuden ja uhrautumisen vaatimuksille. Minä harrastin suomalaisuutta kaikesta sydämestäni, koko sielullani, mutta en tuntenut itseäni ihmisenä paremmaksi kuin ennenkään. Minä en kyennyt rakastamaan vihamiehiäni, en antamaan anteeksi niille, jotka minulle väärintekevät. Ja kaikessa tuossa »pyhässä» innostuksessa olin minä itsekäs, kunnianhimoinen, aistillinen y.m., tuntematta siitä mitään omantunnon vaivaa tai katumusta ja tuntematta tarvetta muuttaa elämääni ja sitä parantaa. Ennenkuin minä voin maailmaa parantaa, täytyy minun parantaa itseni.

* * * * *

Ennen vaivasi minua aina sisällinen tyhjyys, kyllästys, jopa epätoivokin. Etsin tyydytystä maailman menosta, kauneuden ihailusta ja sen palvelemisesta, etsin sitä filosofiasta, innostuin, riensin, ahersin. Mutta kuta innostuneempi olin illalla, kuta enemmän hurmasin itseäni aatteitteni ja tulevien tehtävieni suuruudella, sitä väsyneempi olin aamulla, sitä suurempi kyllästymiseni itseeni ja muihin, sitä katkerampi pettymykseni. Ja nyt eivät tahdo minulta päivät riittää, eivät yöt antaa tarpeeksi aikaa ehtiäkseni eteenpäin sillä tiellä, jolle olen joutunut. Joka askel vie minua uusiin näköaloihin, joka oksan alta avautuu minulle uusi taivas ja uusi maa.

* * * * *

Joka päivä antaa minulle uuden vastauksen vanhoihin kysymyksiin. Ensi kerran elämässäni tunnen omistavani luotettavan oppaan, voivani kysymättä, tiedustelematta antautua hänen johdettavakseen.

Ennen voin minä vihata, inhota, tuomita. Enimmän kaikesta minä ehkä inhosin Handolinia. Nyt en tunne häntä kohtaan muuta kuin sääliä ja surkuttelua. Hän, raukka, kehuu hävittävänsä herännäisyyden— vallesmannin avulla. Kun hän on juonut lukkarinsa kanssa niinkuin tänäänkin, niin hän kehuu kamarinsa lattiaa kävellen: kyllä minä näytän! kyllä minä näytän! Minä sanoin hänelle, että hän on oleva välikappale Herran kädessä hänen valtakuntansa vahvistamiseksi.

* * * * *

Heitä, uusi lyhtyni, joka minua johdat ja teitäni valaiset, heitä kirkas valosi menneisyyteeni, näytä minulle tulta tielläni tulevaisuuttani kohti! Niinkuin korkealta vuorelta näen minä tallaamani taipaleen tuolla alhaalla. Missä kaikessa olen harhaillutkaan! Mitä mutkia tehnytkään! En ollut useinkaan kaukana siitä, missä nyt olen. Rajavaaralla minua jo kutsuttiin, haihduin pois omain haaveitteni huviretkille. Tein mutkat monet, kunnes minut käsittämättömän voiman kädellä heitettiin takaisin.

Totuuttahan taisin kaikkialta ennenkin etsiä, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt etsiä sitä juuri sieltä, mistä se oli löydettävissä.

Rakkautta etsin, mutta sitäkin taas sieltä, missä sitä ei minulle ollut olemassa.

Elämäntehtävää etsin, tahdoin tulla mainioksi mieheksi, ajattelijaksi, runoilijaksikin, maailman parantajaksi, ennen kaikkea—tehdä suurtöitä omien hartiaini voimalla, niittää mainetta ja maailman kunniaa.

Nyt tiedän totuuden, joka aina on ollut. Nyt voin rakastaa vastarakkautta vaatimatta. Maine ja kunnia eivät minulle mitään merkitse.

* * * * *

Naimi—minä tahdon kirjoittaa sinun nimesi koettaakseni, vapiseeko käteni vielä,—Naimi—minä tahdon lausua sen ääneen kuullakseni, värähtääkö ääneni.

Hän oli minulle kaikki, nyt ei hän ole minulle mitään. Minä olen iloinen siitä, että Herra antoi minulle uuden uskon, joka meidät erottaa. En voi riistää häntä kokonaan ajatuksistani, mutta minä ajattelen häntä nyt niinkuin välikappaletta Herran kädessä.

Ljufva syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!
Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!

Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!
Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid!

Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!
Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!

[Suloinen, synnillinen uni, jonka sielussani näin, jää hyvästi! Ihana kahle, johon olin kahlehdittu, jää hyvästi!—Ja uneni minä näin rakkauden ilosta ja rauhasta, ainiaan! Ja minä etsin rintaa saadakseni siinä levätä, ainiaan!—Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauha ainiaan! Olen onnellinen, jos vain saan levätä siinä ainiaan!]

* * * * *

Minun on mahdoton käsittää,—että runoilija voisi olla ilman uskontoa. Uskonto on runouden alku ja loppu. Ei mikään runoilija ole saanut mitään suurta aikaan ilman uskontoa. Kaikki maailman suurimmat runoteokset seisovat uskonnon pohjalla. Daavidin psalmit, Jeremian valitusvirret—koko raamattu—Jumalan välittömän tai välillisen inspiratsionin tuotteita.

* * * * *

Kristinusko on tyhjentymätön; kuta syvemmälle sen henkeen tungen, sitä selvemmin näen sen äärettömyyden. En ymmärrä, kuinka ne ihmiset voivat tulla toimeen, joilla ei ole mitään uskontoa lohduttamassa heitä heidän suruissansa.

* * * * *

Rukous ja Usko sen voimaan on kuin esimakua tulevasta elämästä. Mahtanee olla äärettömän suloista kuolla rukous huulillaan: siirrymme pois aavistamaamme pyhään maahan, joka rukouksessa avaa ovensa meidän uskovalle, vavahtelevalle mielikuvituksellemme.

* * * * *

On hetkiä, jolloin meistä koko ihmiskunta on kurja ja alhainen. Sydän tuntuu tyhjältä ja sulkeutuu maailmalle. Mihin joutuisimme silloin ilman uskontoa?

* * * * *

Kun ajattelen entisiä ystäviäni, heidän elämäänsä ja harrastuksiansa ja mihin he henkensä kaiken toiminnan suuntaavat, en voi olla säälien ja surkutellen ajattelematta, kuinka turhaa ja toisarvoista se on.

* * * * *

»Hän on se kivi, joka nurkkakiveksi tullut on. Ja ei yhdessäkään toisessa ole autuutta; sillä ei myös ole muuta nimeä taivaan alla ihmiselle annettu, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman!» Mikä varmuus, mikä horjumaton usko!

10

Ulkomaailma oli Anterolle kuin hävinnyt ja unohtunut. Handolinin hän tapasi vain ruokapöydässä, puhelikin joskus hänen kanssaan, mutta niinkuin jollekin, joka oli kuin jossain suuren tyhjyyden toisella puolen. Karoliina tuli välistä hänen luokseen ylös ja istui sukkaa kutoen, sill'aikaa kun hän luki ääneen raamattua, niitä paikkoja siitä, jotka olivat häntä erityisemmin koskettaneet. Mutta eivät hekään juuri mitään puhuneet, ymmärsivät nyt toisensa ilman. Joskus sanoi Karoliina:—»Tuo paikka se minuakin niin miellytti.»

Silloin tällöin kävivät he lukkarinlesken ja hänen tyttärensä luona. Sielläkin luettiin raamattua. Ne pyysivät Anteroa lukemaan, ja hän luki. Eivät koskaan osoittaneet he huomaavansa, mikä muutos hänessä oli tapahtunut. Mutta heidän tervehdyksensä ja hyvästinsä oli vieläkin herttaisempi kuin ennen ja niinkuin hän olisi ollut heihin kuuluva. Se teki hyvää Anterolle. Hänen oli lepo ja viihdyttävä tunne katsella Emmaa hänen kangastuoliensa tai rukkinsa ääressä. Emma oli niin hiljainen ja ujo ja tyyni, mutta kuitenkin varma itsestään. Jos hän ei olisi ollut niin ujo ja suljettu, olisi Antero tahtonut puhua hänen kanssaan. Hän oli lukenut raamatun läpi eikä siinä näkynyt olevan hänelle mitään uutta, mutta yhtäkaikki hän tahtoi sitä kuunnella ja lakkasi työstään, kun oli tulossa paikka, jota hän ihaili… Jos sillä ei olisi ollut tuo synkkä ja ruma puku, olisi se ollut ulkonaisestikin yhtä kaunis kuin kuka muu tyttö tahansa, joita Antero oli nähnyt.

Joskus tuli Anterolle vielä entinen ahdistuksensa, salaperäinen kammo— että jos ei tämäkään kestä? Mutta hän tarttui taas raamattuun, ja se vei hänet taas hänen uuteen maailmaansa, ja hän unohti kaiken muun.

Ihmiset olivat kuin varjoja, tämä elämä oli jotain olematonta. Hänelle tuli silloin tällöin eteen kohtaus entisestä elämästä. Hän kuuli puhuttavan, näki toimittavan, mutta ne toimivat kuin haamut hänen ympärillään. Hän näki ihmisiä edessään, joita muisteli ennenkin nähneensä, mutta ei muistanut missä—hän näki itsensä niiden seurassa, mutta katseli itseään kuin vierasta.

Kuului kerran tuttu ääni alhaalta, hyvinkin tuttu, mutta kenen? Kenen ihmeen ääni se oli?

Se oli Laurin, hän tuli sisään parta huurussa, hartiat lumessa, yllään vain keveät hiihtovaatteet.

–Terve mieheen! Viimeinkin sinut tapasin! Täällä se mies vain ryyhöttää kuin tarhapöllö lahopökkelössä. Huhhuh!

Hän täytti koko huoneen ulkoilmalla ja ulkomaailmalla. Kun oli potkaissut jalastaan pieksut, heittäytyi hän Anteron sänkyyn pitkäkseen. Antero huomasi heti, että hänellä oli jotain erikoista sydämellään ja niinkuin ei hänen sanatulvansa olisi pursunut oikein luonnollisista lähteistä.

–Minä tulin hakemaan sinua meille. Siellä on tätä nykyä niin helvetin kuivaa ja ikävää, ettei siellä enää mitenkään jaksa. Mamma suree minun tähteni ja Robertin tähden ja Hannan tähden, ja Naimi suree sulhastaan, sitten kun se meni. Ja Kaarina ei saa kouluansa alkuun ilman apua, mutta enhän minä—ja isäukko on hermostunut käräjistä, joiden pelkää tulevan ja joissa hänen silloin täytyy esiintyä tuomiokapitulin asiamiehenä, mutta ei tiedä, niinkuin tavallista, mille kannalle asettua—ja muutenkin on kaikki niin päin mäntyyn, että hyi saakeli! Onko sinulla juotavaa?

Kun hän oli tyhjentänyt kaljakannun, jatkoi hän:

–Mikset sinä ole itsestäsi mitään ilmoittanut? Tule nyt meille, sinun täytyy tulla meille! Muuten kaikki menee hiiteen. Mitä sinä täällä oikeastaan sitten toimitat?

Yhä selvemmin huomasi Antero, että Laurilla oli jotain erikoista sydämellään.

–Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Mikä se nyt on päin mäntyyn?

–Kaikki!—Ollaan valmiita innostumaan ja puhumaan ja huutamaan ja panemaan vastaan, mutta kun kova tulee, niin pötkitään pakoon kuin jänikset tai sanotaan: enhän minä, enhän minä! Nyt se on meidän syy kaikki—sinun ja minun ja joidenkuiden muiden—me yllytimme, me teimme tyhmyyksiä—ylioppilasnuoriso kokonaisuudessaan ei ole muka koskaan ollut meidän takanamme, ei hyväksynyt, ei ottanut osaa… Vai ei? Menkööt helvettiin!

–Mitä sinä oikein—?

–No, ka, Thure kirjoittaa, että on käymässä puuha, että osakunnat kokouksissaan saataisiin tekemään meitä desavueerava päätös ja että ellei sitä tule, niin on vaara tarjona, että yliopisto suljetaan. Se on muka aivan varma, että osakunnat hajoitetaan ja asetetaan pedellit ja määrätään ylioppilaille univormut. Tuoss' on! Lue!

Anteron lukiessa sanoi Lauri:

–Siellä ei ole kuin yksi ainoa oikea mies, Thure! Siinä on poikaa!

Siinä on terästä siinä hennossa varressa.

–Minä aavistan, että tulee käymään niinkuin pelätään, sanoi Antero laskien kirjeen pöydälle. Sitä ei voida ainoastaan sanoa meidän syyksemme, vaan se todella onkin sitä; joskaan ei kokonaan, niin ainakin osaksi.

–Jaa, en tiedä. Olkoon miten tahansa, minä tein, niinkuin parhaiten tunsin ja ymmärsin—enkä muuten välitä enää mistään! Mutta siitä olen tyytyväinen, että sain antaa vallesmannille korvatillin ja sanoa: vet hut!

–Kuinka sinä sillä tavalla voit?

–Olikos hänen pakko minua koko illan pistellä, ja kun minä suutuin ja pyysin päästä hänen suosiollisesta huomiostaan, niin hän: »Mikä luulet olevasi, yliopistosta pois potkittu, poliisivalvonnan alainenkin»– »Sinunko?»—»Minun juuri! Minun pitää antaa joka kuukausi raportti käytöksestäsi kuvernöörille!»—»Ja minä annan sinulle heti raportin ainetta—tuoss' on!»—ja silloin minä vedin häntä korvalle ja huusin: vet hut!—Olimme tietysti kaikki vähän humalassa rekiretkellä ja minä aika lailla, en muistakaan kaikkea.—Mikset sano mitään?

–Siksi, etten oikein tiedä, mitä sanoa.

–Onko sinulla antaa minulle kuivaa paitaa?

–Tulitko hiihtäen koko matkan?

–Hiihtäen tulin.

–Kävitkö Ottolassa tullessasi?

–En, tulin toiselta puolen selkien. Kuinka niin?

–Ilman vain.

Lauri loi häneen pitkän kysyvän katseen, ja sitten hänen silmänsä rävähtivät. Hän puuhasi vähän aikaa vaatteidensa kanssa, muuttaen kuivaa ylleen. Kun hän oli valmis, oli hänen äänensä melkoista laimeampi ja käytöksensä vähemmin varma.

–Mikä kirja se on, jota luet?

–Raamattu se vain on.

–Vai niin, mitä sinä sitä luet?

–Luenhan vain kerran sitäkin.

Hetken kuluttua Sanoi Lauri:

–Niin, minä tulin todellakin sinua hakemaan. Ruvettaisiin lukemaan yhdessä. En minä osaa mitään yksin. Tuletko?

–En tiedä, ennenkuin mietin.

–No, mieti sitten. Saanko sill'aikaa vähän levähtää tässä—raukaisee niin.

Lauri nukkui samassa, kun oli heittäytynyt vuoteelle. Antero lähti ulos, otti suksensa ja hiihti. Kun hän palasi illan hämyssä, nukkui Lauri vielä.

Antero kirjoitti päiväkirjaansa: »Pelkäänkö mennä Kontolaan ja tavata Naimia? En. Jos minun uskoni johonkin kelpaa, niin täytyy sen näyttää se kelpoisuutensa ei ainoastaan täällä yksinäisessä erakkomajassani, vaan myöskin maailmassa, ihmisten seassa. Kiusauksenkin edessä. Näen, että Lauri minua tarvitsee, ja ehkä tarvitsevat minua muutkin. Kenties on tässä jotain Jumalan tarkoitusta, ja missäpä sitä ei liene.»

Kun Lauri heräsi, oli hän masentunut ja alakuloinen.

–Voi sentään, sanoi hän.—Vai se siitä tuli. On se raskasta kantaa, jos se oli kokonaan meidän syymme.

Antero istui selin Lauriin hämärän kynttilän ääressä. Toinen puoli huonetta oli melkein pimeä.

–Kun omat tekonsa tuomitsevat ihmisen, ei hänellä ole mitään mihin vedota, vaan hänen täytyy tyytyä omantuntonsa tuomioon.

–Kadutko siis?

–Minä olen jo aikoja sitten, ennenkuin tiesinkään seurauksista, ollut selvillä siitä, että teko oli väärä—ainakin mitä minuun tulee.

–Mutta minä en kadu, en uhallakaan! Sillä eikö tekoa tuomita vaikuttimien mukaan eikä seurauksien? Emmekö tahtoneet oikeutta puolustaa ja vääryyttä vastustaa?

Lauri oli noussut ja seisoi Anteron edessä, pää kattoa hipoen.

–Oikeutta puolustaa, mutta väärää oikeutta ja väärällä tavalla.

–Väärällä tavalla,—sitä sinä aina…

Lauri heittäytyi takaisin vuoteeseen. Oltiin vaiti pitkän aikaa.

–Vai sinä tutkit raamatuita? Ja sinulla näkyy olevan koko joukko muitakin jumalisia kirjoja…

–Ne ovat isävainajani vanhoja kirjoja.

–Ei sinusta vain tulle pappi?

–Entäpä tulisikin.

–Papiksi taitaisi minunkin pitää ruveta.

–Ei se ole asia, josta tarvitsee pilkaten puhua.

–Eipä ei,—suo anteeksi!—Kuule, se Helander on sentään hyvä mies. Hän on ainoa, joka ei tavalla tai toisella ole pistellyt tai ilkkunut minua. Kun minä silloin, kun olin lyönyt vallesmannia, palasin päissäni kotiin ja uuvuin tiepuoleen, hän otti ohi ajaessaan minut rekeensä ja vei kotiinsa yöksi ja hoiti maata eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut mitään halveksimista. Muistatko, kun me otaksuimme, että hän se nyt meitä oikein ilkkuu ja meidän vahingostamme riemuitsee. Oikeastaan se sen juhannussaarna sittenkin oli sangen paikallaan. Minä alan suvaita sitä miestä. Jos mieli olla oikea pappi, täytyy olla samalla pietisti—kaikki tai ei mitään. Olen vertaillut hänen saarnojaan isäukon saarnoihin. Se on paljasta pötyä, mitä ukko puhuu.

Ennenkuin he aamulla astuivat suksilleen, istuivat he alhaalla salissa lähtökahvia juoden mieli hilpeänä hyvästä säästä, joka lupasi hauskaa hiihtoretkeä. Silloin tuli virkahuoneeseen vanha nainen, ja Handolin meni kysymään hänen asiaansa.

–Olisi kuollut kirjoitettava.

–Lapsiko vai aikainen?

–Lapsi.

–Milloin se kuoli?

–Eilen aamulla heti synnyttyään.

–Ehdittiinkö panna hätäkasteeseen?

–Taisihan tuossa vielä henki olla, kun Otto-herra risti.

–Kenen oli lapsi?

–Olipahan muutaman yksinäisen tytön—sen Kontolan pappilan entisen piika-Hetan.

–Onko isästä tietoa?

–Äitinsä tuon kyllä tietänee, vaan ei ole minulle sanonut.

Lauri oli noussut ja mennyt ylös. Antero kuuli hänen siellä kävelevän muutamia kiivaita askelia ja heittäytyvän sänkyyn.