–Niin, Thure, sanoi Robert, vilkkaasti pysähtyen hänen kohdalleen.– Sinä et tiedäkään, Thure on matkustanut oppimaan suomea—sen Karin luo, josta kirjoitit—sedän suureksi harmiksi. Se oli sekin sitä samaa Snellmania!

–Robert!—torui ruustinna, joka oli istuutunut Anteron viereen ja viittasi päällään vieraskamariin.

–Niin, Snellmanin kylvöä, sitä se juuri onkin … sanokaa, maisteri Hagman, eikö ole kauheata, mitä Robert aikoo tehdä?

–Elä nyt, mamma…

–Koettakaa saada hänet siitä luopumaan … teitä hän ehkä kuulee… Ette tietysti tahdo … olette samaa mieltä … voi, voi, jos Snellman ja Lönnrot eivät koskaan olisi tänne tulleet.

Robert purskahti nauruun.

–Jaa, jaa, elä sinä naura, kyllä minä totta tarkoitan. Mutta se teidän ainakin täytyy luvata, että pidätte jotain huolta Laurista, jos Robert ei tulisi Helsinkiin. Lauri on niin raju ja kokematon. Kohtelisitte häntä niinkuin nuorempaa veljeänne. Te tapasitte hänet, sanoiko hän, milloin tulee takaisin?

–Ei ollut puhetta siitä.

Ruustinna kyyneltyi ja tarttui Anteroa käteen. Hänestä pulpahti niin voimakas äidillisen hellyyden tunne, että Anteronkin oli vaikea pidättää kyyneleitään. Ruustinnakin huomasi hänen liikutuksensa.

–Mitä ajattelette Naimin kihlauksesta? Minusta he sopivat niin hyvin toisilleen. Hänen sulhasensa on niin hieno mies. Emme osanneet aavistaakaan, vaikka kyllähän heitä aina on nimitetty toisilleen. Kaarina, anna minulle saali… Istu sinäkin tähän! Minusta on ihan kuin te olisitte minun oma poikani, ja sentähden puhun teille näin avonaisesti…

Mutta Antero kuuli Naimin äänen ja nousi lähteäksensä, sopertaen jotain semmoista kuin että hän on tilannut soutajan ja se odottaa häntä jossain ja että hänen täytyy lähteä heti…

–Lähteäkö?

Naimi pyörähti samassa sisään, kädet täynnä kukkia, riensi häntä vastaan, valmiina kiittämään odotetusta onnentoivotuksesta. Hän piti Anteroa kädestä, katsoi silmiin ja sanoi:

–Ettekö toivotakaan minulle onnea?

–Saan luvan toivottaa…

–Kiitos!

–Saan samalla heittää hyvästini.

–Mitä, poisko? Minne te menette? Te ette saa mennä! Teidän täytyy jäädä meidän kihlajaisjuhlaamme! Me panemme toimeen kokkojuhlan harjulla, te pidätte puheen, kirjoitatte meille runon…

Naimi pyörähti ympäri ja löi käsiään yhteen.

–Jääkää nyt! Mamma, sinä et saa päästää maisteri Hagmania!

–Entä se meidän koulumme, joka meidän piti avata? kysyi Kaarina äitinsä takaa.

–Jaa, niin,—sekin! yhtyi Naimi.

–Eikö sulhasenne?

–Hänkö? Ei hän välitä semmoisista … mutta kyllä minä vielä hänet käännän…

Antero kumarsi ja tarjosi kätensä ja pakotti heidät ottamaan sen.

–Minne sinä oikeastaan menet? Et kai sinä vielä kokonaan pois näiltä mailta? kysyi Robert.

Päästäkseen niin pian kuin suinkin …. hänen täytyy, hän ei mitenkään enää jaksa! … sanoi Antero, että hän nyt lähtee vain muutamaksi viikoksi … kiertelee vain vähän täällä … että hän ehkä kohtakin palaa…

–No, siinä tapauksessa…

Hän tunsi koskettavansa heidän käsiään, kuuli vielä puhuvansa jotain, kärsi sisäistä kipua jokaisesta teeskennellystä sanastaan, ja väkinäisistä hymyilyistä syntyneet rypyt viiltelivät kuin tylsät veitset hänen kasvojaan.

25

Antero käveli kiivaasti alas kosken sillalle tavatakseen siellä venemiehen, jonka kanssa hän…—Vasta sillalle tultuaan huomasi hän uskoneensa omaa valettaan. Eihän siellä kukaan häntä odottanut…

Minne hän menee?

Hänen päätänsä huimaa—jos hyppäisi yli huojuvan kaiteen—tai murtaisi mädän puun ja se sylissään syöksyisi kuohuihin—ja rovasti löytäisi hänet verkostaan ja vetäisi rantaan—ja Naimi tulisi katsomaan. Tai jos olisi se sulhanen tässä ja hän heittäisi sen menemään ja se menisi verkkoon ja vedettäisiin maihin ja Naimi tulisi häntä katsomaan!

Tämä on nyt valetta! Minä tahallani kiihoitan itseäni, teeskentelen tuskiani…

Ja suuttuneena itseensä riensi hän sillalta.

Mutta silloin tuli kipu takaisin, pettymyksen, nöyrtymyksen, yksinäisyyden tunteen kipu vihlaisi häntä läpi ruumiin, että hän oli siihen paikkaansa vaipua. Mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja juoksi törmää ylös.

Sen päältä näkyi eteenpäin linjasuora maantie halki alavan korven ja toisessa päässä kaukana nousi tie ylös toiselle mäelle ja päättyi pystysuorana pilveen. Joku ajoi sieltä tänne päin. Ei hän sinne, ei sinne millään ehdolla! Oli polku synkkään metsään, ja hän poikkesi sille. Astui, astui, riensi, kiirehti. Täytyi kai yöksi jonnekin. Tie vie suuren suon laitaan. Siinä oli lato metsän reunassa kuivemmalla maalla. Miksei hän voisi viettää yötään tässä yhtä hyvin kuin jossain muualla! Se on tyhjä, tähän ei voi yöpyä, mutta hän istuutui kuitenkin sen kynnykselle.

Siinä hän selvisi, mielenkuohu laskeutui, vaahto painui ja sen viimeiset kuplat vain mielessä sihisivät.

Tähän oli siis tämä taival päättynyt. Ei näkynyt tämä paikka Rajavaaralle silloin, kun hän sieltä katseli luvattuun maahansa, jonne oli elämänsä korvesta viimein kohonnut.

Hän oli luullut löytäneensä kodin, luullut saaneensa ystäviä ja työtovereita, rakastetun, äidin, ymmärtäviä sisaria ja veljiä. Eivät ne hänestä välitä, eivät ainakaan hänen tähtensä. Eivät ne hänen apuansa tarvitse. Ei ole hän heille mitään. Eikä ole hän kenellekään mitään, ei itselleenkään. Se on mennyt, niinkuin oli tullutkin, tämä kesäinen unelma. Ja menköön! Ja olkoot! Olisi hän yhteen kelvannut, Laurin lapsenhoitajaksi. Ja toiseenkin: pitämään puheita Naimin kihlajaisissa!… Jos hän sen tekisi? Hän nauroi, äänettömällä suulla, mykästi: jos hän palaisi takaisin ja todellakin pitäisi puheen Naimin kihlajaisissa! Se olisi suurta—sillä tavalla tulisi hänestäkin suuri mies—edes omissa silmissään. Hänet haudattaisiin kaikkien tuntemattomien suuruuksien panteoniin!—tämän metsätemppelinkö lahonneen sillan alle? »Tässä lepää nimetön ja kyvytön, joka ei mitään ollut, ei miksikään tullut.» Ja miksi ei ollut ja miksi ei tullut? Siksi, ettei kukaan ollut häntä rakastanut.—Jää tähän sinä, joka itsestäsi jotain uskoit, ja tule pois sinä, joka et mitään usko. Ja hänestä tuntui todella siltä kuin hän olisi itsestänsä siihen osan jättänyt, niinkuin ei olisi enää sama kuin siihen tullessaan. Toinen mieskö? Jospa olisikin toinen! Mutta kun ei sittenkään, ei sittenkään muuta kuin se sama, sama, aina sama!

Mutta jonnekin hänen kai täytyy mennä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei osannut päättää, mistä päin oli tullut. Tie oli yhtäläinen kummannekin päin. Hetken kuluttua hän huomasi palanneensa vanhoille jälilleen, mutta ei viitsinyt kääntyä. Juuri kun hän nousi takaisin maantielle, näki hän sieltä tulevan miehen, jonka samassa tunsi Jaakko-sedäksi.

–Oletko se sinä, vai onko se sinun haamusi? huusi ukko ja kohotti kätensä torjuen häntä vastaan.

–Minä se olen ja minun haamuni myös!

–No, tule sitten syliini, kadotettu poikani! Sainpahan sinut käsiini! Mutta mistä sinä tulet? Kuinka sinä olet täällä?

–Kuinkas te olette täällä?

–Minä tulin ratsain! Himoni selässä! Loppui viinat, täytyi lähteä uutta noutamaan. Kun minä kerran pääsen makuun enkä saa täyttä tarvettani, niin murran minä vaikka helvetin portit! Hei sitä kyytiä koskesta koskeen!—Tule tänne! Mennään minun vanhalle viftipaikalleni.

Hän vei Anteron takaisin maantietä sillankorvaan, kääntyi siitä rantaan ja kulki ensin lepikossa poimuttelevaa rantapolkua, sitten ylös metsäistä rinnettä, joka oli suvannon toisella puolella vastapäätä kirkkoa ja pappilaa. Siinä oli sileää nurmikkoa lehdon aukeamassa, ja siihen istui ukko, veti pullon poveltaan, toisen taskustaan.

–Hoida sinä tuota, minä hoidan tätä!

Antero maistoi ja maistoi uudestaan, itsensä uhalla.

–Ei ole kuin yksi jumala, viinan jumala, ja hänen profeettansa Valamon erakko. Se on sangen itserakkaasti sanottu, mutta kun minä olen häntä kaiken ikäni uskollisesti palvellut ja hänen oppiansa kaukaisiin maan ääriin levittänyt olen ja monta pakanaa käännyttänyt olen—miltä maistuu?

–Mainiolta!

–Kappas poikaa, semmoinen kulaus!

Se kihahti melkein samassa Anterolle päähän.

–Katsohan ihanaa maailmaa! virkkoi hän osoittaen kahdella sormella eteensä. Järvi, koski, kirkko, pappila! Mikä paratiisi! Maailma ei ole Jumalan luoma!

–Kenenkäs se on?

–Pirun!

–Kuka sen sanoi?

–Minä sen sanoin!

–Vai sinä? He!—Ja miksi se on pirun luoma?

–Siksi, että se on niin ihana! Jumala ei olisi osannut luoda maailmaa niin ihanaksi; piru auttoi häntä, Jumala teki piirustuksen, mutta piru veti väriä päälle!

–Se on totta! Se on totta! ihastui ukko.—Sinä kehität minun teoriaani.

–Hurraa kirkolle ja hurraa pappilalle! Nyt minä näen sen uudessa valossa! Eläköön isänmaa, eläköön kansa! hurraa! Hip! Hip!

Antero oli hypännyt ylös, lyönyt ilmassa käsillään polviinsa ja pudottautunut rennosti istualleen.

–Joko sinä päihdyt? Pianpa sinä!

Mutta Antero huitoi ja haastoi, avopäin, harasilmin, tukka pystynä päässä.

–Eikö täällä ole meidän hyvä olla? Elämämme on tanssia ruusuilla, käyskentelyä kukkasten keskessä—pirun paratiisissa! Mitä ne ruikuttaa ja voivottaa ja valittaa ja sadattelee, että maailma on murheen laakso? Eikö meillä ole kaikkea, mitä tarvitsemme? Eikö meillä polteta tervaa ja valmisteta makkaroita ja saippuaa ja pelata korttia? Eikö meillä ole vakituinen viinamme läpi vuoden—pappilan viina! Was willst du noch mehr?

–Tuo on Snellmania! Sinä plagieeraat!

–Hyvät herrat ja naiset! On voiteen haaskausta importeerata ideoita ulkomaalta—Hegelin filosofiaa—antaa saksalaisten syödä omat suuteensa, mitä te niitä meille tyrkytätte!

–Nyt sinä taas plagieeraat—minua!

–Pysykäämme omassa mitättömyydessämme ja lahjattomuudessamme!—Minulla oli suuri aate ja suuri tehtävä, mutta minä tapoin sen.

–Niin minäkin!

–Kuka sinä olet?—Minä väänsin siltä pään poikki, niskat nurin, niinkuin kukolta, koska se kirkui korvissani ja häiritsi rauhaani! Minä raastoin sen sydämestäni kuin kotka Prometeuksen sydäntä—! Minä en ole mitään, en omista mitään, enkä tahdokaan; minä vihaan, halveksin, kiroon kaikki, itseni, isänmaan, ystävyyden, rakkauden, Juma—!

Hän oli nostanut puristetun kätensä ylös, mutta laski sen samassa ja purskahti hermostuneeseen nauruun, jota ei saanut hillityksi, ennenkuin se vääntyi ja vaihtui itkuun.

Ukko oli kiinnittänyt laimeat silmänsä Anteroon, ne olivat selvinneet ja teroneet, hän oli käynyt totiseksi ja kysyi yht'äkkiä tiukasti:

–Kuule, mies, mikä sinun oikein on?

–Ei mikään, vastasi Antero vihaisesti hampaitaan kiristäen.

–Mitä sinulle on tapahtunut?

–Ei mitään.

–Näin ei voi miestä muuttaa mikään muu kuin onneton rakkaus.—Ahaa, nyt minä tiedän!

–Tiedät? Sinä et tiedä mitään, et rakkaudesta etkä mistään, rahjus!

Ukko kimposi ylös kuin oikeneva jousi.

–Ja mitä tiedät siitä sinä? Sanonko minä, mitä minä tiedän? Varo, ettet joudu sille jäljelle mille minä. Varo, ettei sinustakin tule juoppo, renttu, heittiö, hylky…! Varo lumoutumasta toisen omaan!

He seisoivat siinä vastakkain, käsissään pullot. Toisen jälkihumala sai hänet, yht'äkkiä heltyen, vesissä silmin sopertamaan:—Mutta jos hoidat sitä hyvin, niin voi siitä tulla synkän elämäsi päivänsäde.

Mutta toinen paiskasi pullon maahan, hyppäsi pitkän hypyn ja katosi törmän alle.

Ukko jäi huutamaan:

–Antti! Antti!—Hullu!—Nyt se menee koskeen!—Katsohan tuota, kun särki pullon…

26

Antero on herännyt virren veisuuseen, joka jostain ei aivan kaukaa on soinut hänen korvaansa. Hän huomaa makaavansa pehmeällä sammalella kahden kiven välissä, mutta ei jaksa nostaa pakottavaa päätänsä nähdäkseen, missä on. Hän painaa silmänsä kiinni ja kuulee edelleenkin veisuuta, mutta yhä epäselvemmin. Kun hän taas herää, on veisuu lakannut, mutta nyt hän kuulee naisäänten puhelua. Ne puhuvat Ilpolan häistä ja seuroista ja Paavosta, kertovat hänen sanojaan ja muistelevat hänen puheitaan. Heidän äänensä on tyyni ja tyytyväinen. Antero ei jaksa seurata kaikkien sanojen sisältöä, mutta päättää niiden soinnusta, että nuo ihmiset ovat onnellisia ja tyytyväisiä, rauhansa löytäneitä.—»On ne meillä opettajat ja neuvojat. Ei sitä yksin selviä, vaikka koettaa sanaakin seurata.»—»Kyllä kai minusta nyt tuntuu siltä, kuin osaisi ja jaksaisi taas kuinka kauan tahansa.»—»Elähän vain herkeä huolettomuuteen.»—»Eihän toki.»—»Jo se oli paikallaan se Paavon sana—niin oli kuin olisi ihan minulle puhunut.»—Joku kolmas taas aloitti virren, ja sen loputtua he lähtivät.

Anteron tuli halu lähteä heidän mukaansa, hän nousi, löysi reppunsa vähän matkan päästä ja astui polulle. Siellä ei näkynyt ketään. Oliko hän nähnyt unta? Hän ei saanut selville, minne ne olivat menneet. Eikö siinä ehkä ollutkaan ketään?

Hän lähti kuitenkin seuraamaan jotain polkua.

* * * * *

Uupuneena, rääsyisenä, melkein menehtymäisillään saapuu Antero illalla vaaralle, jonka tuntee Rajavaaraksi vasta sitten, kun näkyy mylly ensin ja sitten se suuri kivi. Oli ollut kylmä, kolkko pohjoistuuli koko päivän.

Ei näkynyt pihasalla ketään, ja tupakin oli tyhjä. Siellä tuoksahti häntä vastaan lämmin ilma ja vasta paistettujen leipien lemu. Oli suloista laskea kontti hartioiltaan ja riisua jalasta kastuneet kengät.

Hän istui eikä ajatellut mitään.

Hetken päästä tuli isäntä, mutta ei tuntenut häntä heti hämärässä. Mutta kun hän sitten tunsi hänet, näytti hän ilostuvan. Ei kuitenkaan kysynyt, mistä tuli ja minne oli matkalla. Mutta kun Antero kertoi, että hän taaskin oli kulkenut eksyksissä ja oikeastaan tullut tänne erehdyksestä, niin hän virkkoi:

–Hyväpä tuo, kunhan vain tulitte.

Antero vastasi:

–Eihän sillä väliä, mitenkä perille tulee, kunhan vain tulee perille.

–Sepä se. Pahempikin, jos eksyy eikä koskaan tule perille. Niitä on kahdenlaisia eksyjöitä tässä maailmassa … semmoisia, jotka eksyksissäänkin jonnekin tulevat, ja toisia, jotka aina tulevat samaan paikkaan.

Mitä tuo mies tarkoitti? Hän katsahti merkitsevästi Anteroon, ja Antero huomasi taas, niinkuin jo ennenkin, että tällä isännällä, samoinkuin useilla muillakin heränneillä, oli katseessa jotain aina tutkivaa ja aina läpinäkevää, mutta nyt myöskin jotain ymmärtävää ja anteeksiantavaa.

–Saisiko olla yötä talossa? ja ehkä viipyäkin jonkun päivän?

–Kun vielä kysyy…

Isäntä oli melkein liikutettu: hän pyöräytti piipun luuta hampaissaan ja liikautti jalkateräänsä.

–No, johan nyt toki saapi meillä olla, niin kauan kuin vain haluttaa. Vaan tuota—eikö vieras—totta kai matkamies—lähtekääpäs saunaan.

Kylvettyään suloisen viihdyttävän kylvyn ja istuen taas lämpimässä puolihämärässä pirtissä, jossa paitahihasillaan olevat miehet liikuskelivat kuin haamut, oli Anterosta kuin olisi kulunut mittaamaton aika siitä, mitä viimeksi oli nähnyt, elänyt ja kokenut. Raukea rauha täytti hänen mielensä, hän ei tahtonut mitään ajatella, ei mitään muistaa. Miehet juttelivat, hänestä sen suurempaa väliä pitämättä, töistään ja toimistaan. Hallaa tuntuivat pelkäävän. Jos tänäkin vuonna, niinkuin edellisenä, tulisi koko maakunnan halla, niin miero olisi useammalla turvana. Mutta he puhuivat siitä niinkuin jostain luonnollisesta ja jokapäiväisestä asiasta ja siirtyivät pian muihin. He tuntuivat jo tietävän käräjistä, jotka uhkasivat heränneitä. Ei ollut sekään heistä mikään kumma asia. Kuulosti siltä, kuin ei heidän mielestään olisi voinutkaan muuten käydä. Mutta yhtä he ihmettelivät: rovastin pojan viimepyhäistä saarnaa. Se oli luvannut iloita ja huvitella, kunhan tuo vain tapahtuu oikeassa hengessä. »Opettanut tekemään syntiä ristillisessä hengessä»—oli Paavo sanonut kirkosta tultuaan.—»Yhtenä päivänä pistetään polkaksi kirkonmäellä, toisena kirkossa saarnataan. Mitähän sekin lienee.»—»Jotain häntä on.»– »Tuleekohan siitäkin pappi?»—»Isänsä apulainen.»—Mutta oli sillä ollut joitain muitakin puheita, joista eivät kuulijat olleet käsittäneet muuta kuin että sekin puhui »herätyksestä», Suomen kansan »oikeasta» herätyksestä. Että on herättävä kansaksi. Mutta siihen se oli sotkeutunut, eikä siitä sen parempaa selvää saatu. Mutta Helander oli sanonut, että se oli koettanut puhua samaa, mitä se Kuopion koulupappi kirjoittaa, joka kuuluu olevan jumalankieltäjä.

Antero hymähti itsekseen ja hymähti itselleen. Jotain semmoistahan hän oli hänkin täällä tuonnottain touhunnut. Mutta hänestä näytti, että nämä täällä olivat sen unohtaneet.

–Hohhoo—voi, voi!—huokasi vanha emäntä ulos mennessään ja lausui Anteron mielestä tuomionsa kaikesta tuosta—lausuiko ehkä hänestäkin? Mutta ei se tuntunut nyt häntä liikuttavan, vaikka olisi niin tehnytkin.

Naisväki seurasi emäntää. Vähän päästä vetäytyivät miehetkin pois.

–Jos vierasta raukaisee, niin olisi tila aitassa.

Kun Antero isännän seuraamana meni ulos, tuulahti häntä vastaan yökylmä. Taivas oli kajakka, ja nurmi pihamaalla tuntui kankealta jalkaan. Isäntä koetteli sitä kädellään, mutta ei puhunut mitään. He seisoivat solalla, johon näkyi tyynet, pilvetöntä taivasta kuvastavat järvet. Ei lehtikään enää liikahtanut.

–Ei taida nousta sumu tänäkään yönä.

–Tuleekohan halla?

–Jos ei nouse sumu, niin vaarassa saattaa olla alemmilla mailla.

–Suojeleeko sumu hallalta? kysyi Antero.

–Suojeleehan se, jos Jumala tahtoo.

–Ei ole täällä ylhäällä kuitenkaan pelkoa?

–Harvoinpa se tänne on tullut. Mutta eipä siltä, ettei ylettäisi tännekin.—Mitähän pappilassa taas poltetaan?

Kokkomäeltä kirkon harjan takaa näkyi hulmuava tuli.

–Nousee kohtisuorana ilmaan. Ei ole tuulesta tietoa.

Isäntä meni, mutta Antero jäi vielä vähäksi aikaa tuijottamaan tulta kohti. Ne olivat Naimin kihlatulet, jotka siellä paloivat. Hän seisoi siinä ja katseli, kunnes liekki alenemistaan aleni ja painui vähitellen kirkon harjan taa. Hän kääntyi pois ja meni aittaan, jonka musta ovi ammotti häntä vastaan… Mutta ihana se oli sittenkin ollut, hänen unelmansa. Että hän todella oli saanut, vaikka vain mielikuvituksessaan, semmoisen elää… Naimi istuu yliopiston juhlasalin lehterillä ja katselee alas saliin. Hän näkee minut ja nyökäyttää päätään ja kuiskaa jotain vierustoverilleen. Kai hän sanoo, että tuo on veljeni ystävä, jolla ei ollut seppeleen sitojata, niin sidoin minä sen samalla kuin veljeni seppeleen.

Kuinka ihanaa oli ollut se toivo, kuinka autuaallinen oli se aamu täällä vaaralla ja ne päivät pappilassa!

Minne minä nyt ja mitä minä nyt? Ja mitä varten? Hän mietti sitä kauan vuoteellaan valvoen yössä niin hiljaisessa, ettei risahdustakaan kuulunut. Ei nyt linnut laulaneet, ei käki kukkunut. Hänen tyhjä mielensä alkoi hiljalleen täyttyä. Ilman häntä en minä mitään voi, en mitään jaksa. Mutta hänen kanssaan. Eikö hän ole minun? Hänen aateolentonsa on minun. Niitä on paljon, jotka eivät ole omistaneet ja ovat kuitenkin omistaneet! Elää hänessä. Kohota hänen kanssaan ylhäisimpiin taivaisiin. Jos on taivas—ja se on!

Virsiruno alkoi kehittyä, asettua epämääräisiksi sanoiksi. Hän hyräili sitä ajatuksissaan…

Hän häilyi kuin valoisan pilven päällä—alhaalla maassa oli pimeä— yläpuolella usvia, auringon alla, kirkkaan ja viileän, joka lämmitti kuin kevätaurinko hangelle heittäytynyttä.

Kun hän aamulla heräsi, ympäröi häntä vielä kuin sama kirkkaus. Aurinko paistoi höyryäville katoille, ja varjopaikat olivat vielä valkeina kuurasta. Koko alempi maisema mäen alla oli sumussa. Sama näky kuin silloin—se oli suurenmoisen ihana!

Isäntä tuli jo pelloiltaan, katkennut olki kädessä.

–Onko halla käynyt?

–Kävi. Ylhäältä tuli tällä kertaa kylmä ja ylhäältä otti, alemma jätti. Menn'yönä oli taivaallinen halla, niinkuin sanotaan.

–Entäs sitten?

–Täytyy lähteä oravalta velkaa ottamaan.

Anteron rinta vähän vavahti. Halla? Oli yhtenä ainoana yönä vienyt kaiken elämisen, kaikki vuoden vaivannäöt. Eikä isännän kasvoissa näkynyt vähintäkään tyytymättömyyden, moitteen tai napinan ilmausta. Hän ei raivonnut, sadatellut, ei kohottanut kättään kiroten taivasta kohti.

Ja Antero häpesi itseään.

* * * * *

Kun hän muutaman päivän perästä lähti talosta ja oli noussut veräjäpuun ylitse, virkkoi vanha emäntä isännän kanssa hänen jälkeensä katsellen:

–Se oli nyt kuin toinen mies. Ei puhunut mitään niistä tuonnoisista tuumistaan.

–Olisiko saanut jostain piston tuntoonsa.

TAKATALVI

1

Kontolan pappila oli asettunut talviteloilleen. Väli-ikkunat oli pantu paikoilleen, valkeat matot vaihdettu karvamattoihin, huonekalujen päältä oli riisuttu niiden valkeat peitteet, ja salin kynttiläkruunu oli vapautettu kesäisestä harsostaan. Ulkona oli milloin harmaata ja ruskeaa, märkää ja sateista, milloin kirkasta ja kolisevan kylmää. Viljat oli aikoja sitten korjattu—ne, joita halla ei ollut korjannut— puutarhamaa oli kynnetty auki, portit kannettu pois ja pistetty rakennuksen alle.

Ei ollut viimeinen kesä ollut yhtä onnistunut kuin edelliset. Sen lehdille ei ollut kirjoitettu yksinomaan iloisia muistoja, niinkuin niin usein ennen. Ruustinna suri Robertia ja oli huolissaan Lauristakin, josta hän ei ollut päässyt selvyyteen Heddan asiassa, mutta aavisti kuitenkin, ettei kaikki ollut lopussa, vaikka oli siltä näyttänyt.

Rovastia vaivasi ja painoi hänen suhteensa Helanderiin. Välit olivat kiristyneet niin, että he tapasivat toisensa vain virkatoimissa. Ja kun tuomiokapituli oli määrännyt hänet antamaan lausuntoa Handolinin ilmiannon johdosta, oli hänen täytynyt se antaa, sekä yleensä herännäisyyden leviämisestä että erittäinkin Helanderin vaikutuksesta ja esiintymisestä, eikä ollut tässä voinut salata totuutta ja olla mainitsematta siitä tavallaan kiihoittavasta ja hajoittavasta vaikutuksesta, joka hänen saarnoillaan oli ollut seurakuntaan. Eikä hän tiennyt, kuinka olisi kirjoittanut sen toisinkaan, kuin oli kirjoittanut, sillä totuushan oli sanottava. Olisi sen voinut ja olisi se ehkä pitänyt sanoa paljoa ankarammin, mutta tietysti ne tulisivat syyttämään häntä ja sanomaan, että hän kyllä olisi voinut estää juttua syntymästä, jos olisi tahtonut. Mutta vastatkoot teoistansa.

Ja oli rovastilla harmin paikka sekin, kun oli halla viime syksynä pannut hänen rukiinsa. Syy oli tietysti se, että suurin osa suota oli viljelemätön ja ojittamaton ja huokui kylmyyttä hänen saroilleen. Yksin hän ei jaksa sitä koskaan kuivata, talonpojista ei ollut mitään apua, ja nyt oli hallituskin evännyt hänen anomansa viljelyslainan huolimatta siitä, että lanko oli tehnyt parastansa asian puolesta. Tulee vielä käymään niin, että hänenkin kaivamansa ojat vyöryvät umpeen ja koko hänen hyvä aatteensa jää toteuttamatta… Usein tahtoivat tulla mieleen nämä alakuloiset mietteet synkkinä syysiltoina. Ei ollut ketään, kenen kanssa niistä puhua. Täytyi turvautua viuluun, mutta eihän sitäkään voinut itsekseen soittaa, kun eivät tytöt halunneet säestää. Mikä lienee heilläkin ollut, eivät olleet oikein entisensä laiset.

Ei ollut kulunut kesä jättänyt tytöillekään mieluista muisteltavaa. Hannan mieli ei ollut, niinkuin ruustinna oli toivonut, vieraiden tulosta virkistynyt. Hän oli jo heti alussa vetäytynyt pois muiden seurasta ja eli omaa elämätään. Hänen ainoa ystävänsä oli Helanderin Maria. Sen kanssa hän istui sunnuntaisin heränneiden penkissä. Rovasti häntä siitä kerran moitti, pyysi häntä menemään muiden kanssa herrain penkkiin, ainakin silloin, kun äiti on kirkossa. Sen jälkeen jäi Hanna aina kotiin, kun muut menivät kirkkoon. Eikä hän enää antautunut mihinkään puheisiin niistä asioista. Ruustinna oli varma siitä, että hän ennen pitkää tulisi pukemaan päälleen heränneitten puvun.

Kaarina näytti siltä kuin hän aina olisi jotain kaivannut, ehkä surrutkin. Hänen innostuksensa kouluun oli yht'äkkiä sammunut. Kun tuli kerran siitä puhe, sanoi hän hiukan kärtyisesti:—»Enhän minä sitä yksin mitenkä voi, kun ei siitä kuitenkaan kukaan muukaan välitä.»– »Kun saisit sen vain alkuun—jos kirjoittaisit sille maisteri Hagmanille ja kysyisit häneltä neuvoa?»—»Eiköhän hänellä ole muuta parempaakin tehtävää.»—»Olipa se omituista, että hän ei tullutkaan takaisin, vaikka lupasi.»—Kaarina puri poikki rihman ompeluksestaan eikä nostanut päätään.—»Tule, Naimi, niin koetetaan, sopiiko tämä nyt» sanoi hän.

Se oli Naimin hääompeluksia, ja siinä työssä kuluivat tyttöjen päivät. Se oli nyt se puuha, joka antoi pappilan naisväen elämälle hiukan ulkonaista sisältöä ja sai ruustinnankin vähäksi aikaa unohtamaan muut huolet. Kudottiin kankaita, neulottiin ja ommeltiin ja odotettiin postia.

Posti viipyi syksyllä useampia päiviä määräpäivän yli. Se voi tulla joko yöllä taikka päivällä. Ruustinnalla ei ollut mitään rauhaa. Hän teki tuon tuostakin asiaa aittoihin ja väentupaan pihan yli, kuulostaakseen rattaiden jyrinää sillalta. Sillä välin hän vähän väliä meni rovastin kamarin ikkunaan, josta lehtien karistua puista oli yhtä vapaa näköala sillalle kuin kesällä verannalta. Naimi oli yhtä levoton kuin äiti, mutta ei koettanutkaan sitä salata. Yht'äkkiä hän hyppää kankaansa takaa ja huudahtaa: »Nyt minä kuulen korvissani, että kello soi kahden virstan päässä!»—heittää vähän vaatetta ylleen ja menee sillalle, josta näkee suoraa tietä yli suuren suon toiselle mäelle, minkä taakse on nähnyt sulhasensa katoavan, hänen tästä sille liinaa vilkuttaessa. Kun hän palaa kotiin kävelyltään, näkee hän aina äitinsä seisovan ikkunassa valkoisine myssyineen.

Robertilta oli tullut vain yksi kirje sen jälkeen, kun hän lähti. Se oli Venäjän rajalta Kuusamosta, jossa hän oli astunut poron pulkkaan lähteäksensä taipaleelle Venäjän Lappia kohti. Hän ei voisi antaa itsestään tietoja ennen kuin mahdollisesti jouluksi. Mutta siitä huolimatta odotti ruustinna joka postissa kirjettä ja oli aivan varma siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut, kun ei kirjettä tullut. Ja tuon tuostakin hän huokasi:

–Kuka olisi voinut uskoa tätä Robertista, että vaihdapas stipendi ulkomaanmatkaa varten Lapinretkeen. Laurista, siitä ajattelemattomasta yltiöpäästä, sitä nyt vielä olisi voinut ajatella, mutta että Robert— enkä minä suinkaan ole yksin sitä kummastelemassa, kyllä monet muutkin pitävät sitä yhtä mielettömänä kuin minäkin, Helsingissäkin.

–Jos nyt täti ja setä pitävätkin, niin ei se vielä mitään merkitse— setä ja ne semmoiset.

–Kaarina, kuinka voit sinä noin puhua!

–Laurihan päinvastoin juuri kirjoittaa, että Robertin tekoa kaikkialla ihaillaan—ja juuri sentähden, että se on hänen tekonsa, joka olisi niin monella muullakin alalla voinut menestyä.

–Kuka ihailee?

–Kaikki Laurin toverit.

–Laurin toverit … matki ruustinna.

–Mamma ei tykkää Laurin tovereista, kun yhtenä iltana söivät suuhunsa kaikki mamman Laurille laittamat eväät.

–Niin, niin naurakaa te vaan.

–Posti tuli! huudettiin ja laukku kannettiin sisään.

Naimi riennätti laukun rovastin kamariin, ja ruustinna meni jälestä. Hanna ja Kaarina jäivät istumaan ompelupöydän ääreen. He eivät odottaneet kirjeitä keneltäkään.

–Ei tullut nytkään mitään Robertilta, huokasi ruustinna takaisin tullen, mutta tässä on sinulle, Kaarina, Laurilta.

Kädet helmassa jäi ruustinna avutonna istumaan.

–Saihan mammakin, keneltä se on?

–Tädiltä se vain on.

–Miksei mamma lue?

–Ehdinhän minä sen vielä—mitä Lauri kirjoittaa?

Kaarina luki:

–»Sano mammalle, että niinkuin hänelle jo kirjoitin, niin hänen ihanat eväänsä jo ensi iltana pantiin parempiin suihin. Mamma saa olla ylpeä siitä—»

–Jaa, jaa—

–»—ylpeä siitä, että hänen ruoka-arkkunsa ääressä hänen rakas poikansa sai solmita tuttavuuksia elämänsä iäksi ja että sinä iltana tehtiin suuria päätöksiä isänmaan ja Suomen kansan hyväksi. Saatte vielä kuulla asioita, jotka tulevat teitä innostuttamaan yhtä paljon kuin mekin olemme niistä innostuneet. Me aiomme myöskin toimia jotain, vaikkemme vielä ole aivan selvillä siitä, mitä ja kuinka. Mutta kaikki me olemme yhtä varmat siitä, mistä isänmaan onni on etsittävä ja kuka sen on pelastava ja mistä sen pelastus on tuleva. Ja eikö ole ihme, että sama innostus, sama aate on meitä toisistamme tietämättä eri tahoilla samalla tavalla innostuttanut. Snellman on sankarimme, Saima on lippumme, tulisoihtumme, joka edellämme kulkee luvattuun maahan, minkä olemme pian omin silminemme näkevät. Muut ovat vain lukeneet, mitä hän on kirjoittanut, mutta me olemme hänet nähneet ja kuulleet hänen aatteensa hänen omasta suustansa.»

–Onpa se nyt koko onni, josta kannattaa kehua, sanoi ruustinna.

Kaarina lakkasi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:

–»Antero oli myöskin siellä muutamien vanhempien toveriensa kanssa. Hän ehkä muuttaa minun luokseni asumaan, kun minulla on suuri huone—»

–Se nyt olisi hyvä, sanoi ruustinna.

–»Muuten ei Antero enää ole aivan sama mies kuin viime kesänä meillä. Hänessä on tapahtunut silmiinpistävä muutos. Hän on ikäänkuin alakuloisempi ja totisempi ja näyttää oikeastaan sangen vähän välittävän muusta kuin luvuistaan. Hän on ruvennut tutkimaan varsinkin filosofiaa, ja niin aion minäkin. Meidän täytyy tuntea Hegelimme. En tiedä muuten vielä, minkä aineen valitsen pääaineekseni, mutta siitä minä nyt kuitenkin olen selvillä, että minusta ei ole papiksi.»

–Sen minä sanoin hänelle jo kesällä sen epäonnistuneen saarnan jälkeen, sanoi Hanna.

–Miksei Laurista voisi tulla pappi yhtä hyvin kuin kenestä hyvänsä? sanoi ruustinna.

Rovasti tuli sisään, kädessä virallisen näköinen kirjeenkuori.

–Mikä se on? kysyi ruustinna.

–Siinä se nyt on tuomiokapitulin määräys.

–Tuleeko siitä sittenkin juttu?

–Siltä näyttää. Mutta emme huoli siitä puhua.

Hanna oli nostanut päänsä ompeluksesta ja luonut pitkän katseen isäänsä.

–Mitäs täti kirjoittaa? kysyi Kaarina.

–Ah niin,—ruustinna oli unohtanut syliinsä sisarensa kirjeen.

Professorska kirjoitti tarkemmin heidän paluumatkastaan Helsinkiin. Kuopiossa he olivat olleet kutsutut kuvernöörin luo—pidot olivat nähtävästi olleet juuri heitä varten—ja siellä oli ollut koolla koko kaupungin noblessi, paitsi Snellman. Sitä oli selitetty monella tavalla, mutta se oli hyvin ansaittu mielenosoitus sen jälkeen, mitä Saima on katsonut sopivaksi kirjoittaa eräässä artikkelissa »Man af heder». »Hän riistää kunnian ja maineen niiltä, jotka tunnollisesti täyttävät Hänen Majesteettinsa korkeita käskyjä. Teillä kun on Saima, niin olette luultavasti lukeneet tuon pamfletin. Se on kuulumatonta. Kuvernööri on kuitenkin mies, joka asettuu yläpuolelle semmoista, mikäli se häntä koskee. Ei sanallakaan hän ilmaissut mitään loukkautumista. Meillä oli asiasta kuitenkin semmoinen ikävyys, että Thure ja Lauri eivät tulleet kutsuihin, vaan olivat menneet siksi illaksi Snellmanin luo. Kuvernööri ei antanut mitään huomata, mutta kuvernöörskä ei voinut olla siihen viittaamatta. Se olikin mitä suurinta epäkohteliaisuutta ja tahdittomuutta. Apropos Thure, niin tiedätkö, että hän meidän paheksumisestamme huolimatta ei ole ruvennut juristiksi, vaan kirjoittautunut historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan voidakseen muka paremmin antautua »ihanteiden» palvelukseen ja päästäkseen menemästä Pietariin, jossa hänellä olisi ollut varma tulevaisuus. Anette tukee häntä tässä päätöksessä, ja yhdessä ne nyt ovat ruvenneet lukemaan suomea. Ne ovat nyt kaikki nuoret kuin missä kuumeessa sen suomenkielensä kanssa.»