Anteroa nauratti kaikki tämä niin, että ruoto todella tarttui hänen kurkkuunsa. Kun hän oli rykinyt sen pois, täytyi hänen ryypätä isäntänsä kanssa. Ja taas jatkoi pikku ukko:
–Isäsi oli yhtä naivi kuin sinäkin, sillä hän uskoi tämän Suomen kansan parantumiseen. Hän koetti sitä suosta jumalansanan avulla nostaa, niinkuin Snellman nyt koettaa Hegelin filosofian avulla. Mutta minä sanon, että tätä kansaa ei saada suosta nostetuksi eikä ole tarviskaan,—antaa sen Herran nimessä maata omassa vetelyydessään, lahjattomuudessaan ja pelkuruudessaan. Suomen kansa on Joukahainen, joka luulee jotain tietävänsä ja taitavansa, mutta jos sitä joku viisaampi tahtoo kohottaa, niin ampuu se siitä kiitokseksi sitä jousellaan.
–Mitä setä tarkoittaa?
–Sano sinuksi! Mitäkö tarkoitan? Arwidssonia ja erästä toista miestä, jonka nimeä en tahdo mainita.—Jaa, Snellman, hänen käy luultavasti samalla tavalla—ja kernaasti minun puolestani. Se on nyt eräillä tahoilla suureksi mieheksi julistettu, kannettu ja kunnioitettu…
–Sen hän ansaitseekin.
–Ja minä sanon sinulle, että hän syö Hegelin suuteita, puree niitä rehun tähteitä, joita tänne Saksasta tuodaan. Se nyt vain on sitä räämää, jota ne eivät omassa maassaan enää saa kaupaksi ja eksporteeraavat siirtomaihinsa. Sitä paitsi kaikki se, mitä Snellman nyt saarnaa niin suurella bombilla ja aplombilla, sanottiin jo viisikolmatta vuotta sitten ja paljoa paremmin, yhdellä ainoalla ytimekkäällä lauseella: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.» Mutta mitä sai Arwidsson palkakseen? Kuka häntä enää muistaa? Sinä et luultavasti tiedä enemmän kuin muutkaan nuoret, että häntä on edes olemassakaan. Hän oli minun paras ystäväni. Hänet ajettiin maanpakoon ulkomaille, ja minut pakotettiin piiloutumaan tänne erämaihin.—Fy fan!—Skool!
Hän ryyppäsi ja irvisti, ei viinasta, vaan omasta inhostaan ja ylenkatseestaan.
–Hän oli minun paras ystäväni, minun ainoa ystäväni. Ja kuule sinä,– hän kumartui eteenpäin ja löi nyrkillä pöytään—ja kuule sinä, ne olivat omat miehet, omat virkaveljet, jotka pettivät hänet, luovuttivat hänet viholliselle,—ymmärrätkö, omat miehet!
Antero ei ollut siitä mitään kuullut…
–Ei, ei siitä kukaan tahdo puhua, sillä kun toiset pettivät hänet itsensä, niin pettivät toiset hänen aatteensa. Tiedätkö, nuori veli, mikä on sitä, mitä sanotaan synniksi pyhää henkeä vastaan? Se on sitä, kun aikoo antautua ylevän aatteen palvelukseen ja sitten uhraa sen maallisten etujen vuoksi. Semmoisia miehiä on monta tässä maassa ja tässä aatteessa. Semmoinen on minun arvoisa veljenikin, herra tohtori ja ritari Kontojärven kirkkoherra. Mies touhusi ja intoili, mutta kun otti kovalle, niin peräytyi ja pakeni, jätti ihanteelliset harrastuksensa ja rupesi leipäpapiksi. Nyt ei mies osaa muusta puhua kuin ojista ja tunkioista. Pthyi, mies on muuten, niinkuin sanotaan, hiukan yksinkertainen.
–Eiköhän tuo nyt kuitenkin ole erehdystä, koetti Antero puolustella.
–Sinä puolustat isää, koska olet rakastunut hänen tyttäreensä…
–Minäkö…
–Minä näin sen katseistasi ja koko olennostasi kokkomäellä, vaan elä ole milläsikään, en minä ilmaise salaisuuttasi. Naimi on hyvä tyttö, ainoa koko perheessä, jota voin sietää.—Mutta minä menen takaisin siihen Snellmaniin. Se sen Saima, no, onhan se sentään jotain. Hän on rohkea ja pureva. Mutta lehti lakkautetaan ennen pitkää niinkuin Mnemosyne, ja Snellman itse ajetaan—tai jos ei ajeta, niin suu muuten tukitaan ja leipäkin siltä riistetään, niin että hampaat seuraavat mukana, ja sitten ne pannaan spriipurkkiin—hehheh—ja allom tili varnagel liisteröidään purkin päälle etiketti: »Käyköön niin jokaiselle joka» j.n.e. Eikä teissä hänen ihailijoissaan ja hurraajoissaan tule olemaan ainoatakaan, joka uskaltaisi nousta häntä puolustamaan—ei tikkua ristiin—semmoisia te olette, ja semmoinen on tämä Suomen kansa aina ollut, aina, orjakansa maailman alusta alkaen. Kippis!
–Mistä on setä saanut niin pessimistisen katsantotavan?
Mutta ukko ei kuullut, vaan jatkoi. Hän oli naukkinut vähän väliä, ja viina kihosi hänelle yhä enemmän päähän.
–Minut ajettiin pois yliopistosta, sama se, mistä syystä,—mutta ennenkuin minä ehdin lähteä, niin paloi poroksi koko Turku. Minä pelastin sen saman professorin lapsen, joka—nuori tyttö—men strunt i allt—das war die alte Geschichte—skidt, sa' dansken—kannoin hänet pyörtyneenä äitinsä luo, joka luuli lapsensa hävinneen—mies oli niin hätäytynyt, ettei osannut muuta kuin itkeä. Mutta nuori rouva kävi kaulaani—enkä ole saanut häntä siitä sen jälkeen pois pudistetuksi, en koskaan. Eivät saaneet tietää, kuka se oli, joka oli heidän lapsensa pelastanut, en ole heitä sen koommin nähnyt… Kuule sinä, nuori mies, mitä sinä mietit? Elämässä on niin paljon traagillisuutta—mutta elä sinä ollenkaan sääli minua, sillä en minä itsekään sitä enää tee, sillä minä en ole enää mitään, enkä ole koskaan ollutkaan.
Hän vaipui pöytää vastaan…
–Elkäähän nyt noin,—koetti Antero, mutta ukko teki kädellään torjuvan liikkeen.
Hetken kuluttua hän nosti päätään ja tuijotti Anteroon.
–Kuka sinä olet? Mistä sinä olet siihen tullut? Jaha, jassoo, ymmärrän—soo, soo…
–Minä tulen viimeksi Korpivaarasta, olin siellä suuressa heränneiden kokouksessa, sanoi Antero jotain sanoaksensa.
Ukko muisti jotain, ilme hänen kasvoillaan kirkastui.
–Et usko, mutta on minullakin ollut körtit selässäni.
–Oletteko ollut herännyt?
–Herännyt—minä olen ollut kaikki ja ei mitään. Teetin kerran kurilla itselleni uskovaisuuden univormun, kun satuin saamaan sarkaa rohtojen edestä heränneeltä ukolta. Täällä alkoi juosta körttikansaa kuin karvaköyttä, Ukko itsekin kävi useat kerrat ryypyllä. Meistä tuli hyvät ystävät, ja teivien aina erottiin. Juoppous ei ole synti eikä mikään niiden mielestä, vaan pikemmin ansio, niinkuin se onkin,—se kun on merkki siitä, ettei ihminen ole ulkokultainen. Se on vain synti, jos ei muista katua. Mutta siitä pitää kohmelo huolen, että muistaa. Heidän oppinsa ydin on se, että pitää kaatua ja taas nousta. Se on, niinkuin se entinen laukkuryssä sanoi pojalleen: »Kun sie tiet synnin, niin tie sie niin suuri, että muistat katua». Mutta tanssi ja peli ja semmoinen on synti. Kun minä kerran menin häihin ja körtit yllä tyttöjä pyörittelin, niin siitä pahenivat eivätkä ole sen koommin talossa käyneet. Maljasi taas! Maailma on kukkurallaan hulluutta ja typeryyttä!
–Kovinpa te synkästi ja ivallisesti maailmaa katsotte.
–Aijai, kuinka keltainen sinä vielä olet, vaikka oletkin jo maisteri. Onko minun syyni, että maailma on semmoinen kuin se on? En minä ole sitä luonut eikä sitä ole Jumalakaan luonut.
–Vaan kuka?
–Piru tietysti! Sen se on luoma, ja sen se on kaltainenkin, ja hän, joka sen on luonut, on luonut ihmisenkin—omaksi kuvaksensa.
–Mutta tehän pilkkaatte kaikkea, teillähän ei ole mitään pyhää! huudahti Antero.
–Noin lapsellista huudahdusta en olisi sinulta odottanut.—Eikö mitään pyhää? On, minulla on yksi pyhä ja pysyvä tässä maailmassa.
–Ja mikä se on?
–Häh? Se on järki … die reine Vernunft—Kritik der reinen Vernunft, sanoi Kant. Tiedätkö, mikä mies oli Immanuel Kant? Et? Te nuoret ette tunne ettekä tunnusta muuta kuin sitä Hegeliänne, joka on maailman suurin dilettantti. Puhtaan järjen kylmä kritiikki, iva, nauru—mikä ihana musiikki! Mitä pitikään minun—(hän kosketti otsaansa, silmät sameina)—tämä ei enää toimi niinkuin ennen … (hän alkoi laulaa:) »Vårt förnuft förblindadt är, mörker all vår själ betäcker»—ne ovat ehkä oikeassa, jotka sanovat—mutta olkoot! En minä enää mistään välitä. Kerran loisti tämä kuin kirkas lamppu, mutta minä särjin sen, minä itse särjin sen … sama se, miten—elä kysy, ja jos kysyt, en vastaa.—»Sörj ej den flyende»—»Vid Aura å, på Erstans våg»—hohhoo, ja-jaa. Kuka sieltä tulee?
Vene oli laskenut rantaan, ja Lauri nousi sieltä pihaan. Antero hypähti ylös ilosta huudahtaen, mutta ukko painoi hänet takaisin istumaan. Hän ei ollut tulijaa näkevinäänkään.
–Päivää, setä!
Kun ukko ei liikahtanutkaan eikä vastannut, uudisti Lauri tervehdyksensä ja löi häntä olkapäälle. Ukko nykäisi ärtyisesti hartioitaan ja murahti:
–Et tietysti tuonut mitään?
–Setähän on ilmankin hyvällä päällä.
–Sinä olet raaka, tyhmä, nenäkäs! Tuolla nulikalla oli kerran sydäntä tyhjentää minun pulloni ja panna vettä sijaan. Ja se oli muka niin sukkelaa, että siitä kehuttiin, kuka vain kuulla tahtoi. Ja sinä tiesit, että se on minun ainoa ystäväni. Mitä sinulla on täällä asiaa?
–Suo anteeksi, setä hyvä!
Lauri otti poveltaan pullon ja asetti sen pöydälle ukon eteen.
–Soo, vai niin, mitä se on? Konjakkia—de' va' fan, hva' de' doftar.– Tahdot lahjoa minua, kanalja?—Istu alas, minä noudan sinulle lautasen, niin saat syödä…
Hän kompuroi sisään, tukien itseään seinästä.
–No, ja minne sinä olet matkalla?
–Teille takaisin. Entä sinä?
–En juuri tätä edemmä.
Oli niinkuin ei tämä tapaaminen olisi ollut kumpaisellekaan oikein tervetullut. Lauri ajatteli: nyt hän ehkä jää tänne.—Antero ajatteli: hän ei ehkä tulekaan kotiinsa, ja kuinka voin minäkään sitten sinne mennä?
Ukko tuli takaisin tuvasta.
–Sinä tahdot lahjoa minua, enkä minä olekaan semmoinen egoisti, etten sallisi sen tapahtua. Sano siis asiasi, tai kyllä minä arvaan sen sanomattakin. Hedda on kyllä täällä, tuolla Ottolassa. Minua kiellettiin tosin sitä ilmaisemasta, mutta on periaatteitani vastaan olla toisen rakkauden aarteita vartioiva lohikäärme. Mene vain sinne, sieltä hänet lempesi löydät.
Lauri oli punastunut ja joutunut hiukan hämilleen.
–Tuosta menee tie saaren toiseen päähän. Katsos, minä en ole mikään lohikäärme, ja saa Pyhä Yrjänä kernaasti ottaa Andromedansa, mistä löytää.—Syö, poika, ja ryyppää viinaa päälle! Tätä konjakkia en sinulle tarjoo. Minä säästän sen semmoiseen hetkeen, kun minulle tulee oikein kova sielun hätä ja synnin tuska enkä minä löydä lohdutusta jumalansanastakaan.—Kuule, mitä sinun tarvitsi haukkua pietistejä?
–Täytyihän kerran koroittaa äänensä—
–Ja sinä oikein saarnasit?
–Tietysti.
–Koko viikon kirjoitit?
–En koko viikkoa. Päätin vasta tiistaina, kun kuulin Handolinilta, kuinka hävyttömästi ne taas olivat esiintyneet Korpivaarassa.
–Eivät he siellä mitenkään hävyttömästi esiintyneet, sanoi Antero.
–Eivätkö särkeneet kirkon aitaa, kun eivät päässeet kirkkoon, ja tallanneet niittyä ja haukkuneet Handolinia?
–Ja varastaneet ja murhanneet, matki ukko—siitäkö täkstistä sinä saarnasit?
–En siitä, koskettelin sitä vain ohimennen, tuskin ollenkaan.—Mutta itsehän sinä, Antero, kehoitit minua kirjeessäsi?
–Niin teinkin, mutta nyt olen minä osaksi muuttanut heistä mielipiteeni.
–Vai pappi tästä Laurista? ivaili ukko edelleen. Mahtoi olla mamma mielissään. Istuit ullakkokamarissa, joit kahvia, poltit pitkää piippua, kukaan ei saanut mennä häiritsemään, aivan niinkuin pappakin, ja pöytä täynnä postilloja…
–Ei minulla ollut ainoatakaan postillaa, enkä minä pannut paperille kuin pääkohdat…
–Siksipä siitä siis tulikin fiasko, debyytistäsi.
–Fiasko?
–Kadotit konseptisi, hätäännyit, hämmennyit…
–Mistä te sen tiedätte?
–Näenhän sen jo silmistäsi. Olisi voinut sanoa sen a priori, että kun sellainen keltanokka kuin sinä käy tuomitsemaan ja mestaroimaan vanhoja kokeneita hengen miehiä, siitä täytyy tulla pannukakku. Sano, eikö ne kohautelleet sinulle säälivästi olkapäitään ja sitten kääntäneet selkänsä? Eikö sinulla ollut tunnetta siitä, että teit jotain hirmuisen typerää ja lapsellista?
–Setä rakentaa riitaa niinkuin tavallista, mutta minä en välitä, sanoittepa nyt mitä tahansa.
–Ka, elä suutu…
Lauri ei vastannut mitään, vaan lähti ensin rantaan ja katosi sitten metsään.
–Suuttui, vaan suuttukoon. On siinäkin papin alku. Pyhänä saarnaa kirkossa ja viikolla juoksee piikatyttöjen perässä.
–Mutta hän rakastaa Heddaa.
Ukko heltyi, ja hänelle kihahti vesi silmään…
–Olet oikeassa. On hävytöntä minulta haukkua häntä sen tähden. Siinä on nyt vain se, että siitä ei sittenkään mahda tulla mitään. Ei hänessä ole miestä naimaan tyttöä vasten vanhempainsa tahtoa. Jos tässä maailmassa kerrankaan näkisi yhden ainoankaan esimerkin jostain uskaliaasta ja suuresta!—Minnekä se nyt meni? Suuttuiko se todellakin?—Nyt minä lähden vesille.
Hän nousi vaivaloisesti, pani tulpat pullojensa suuhun, vei ne tupaan ja lähti sitten horjumaan rantaan hyräillen jotain.
Antero jäi vielä paikoillaan istuen odottamaan Lauria. Kun ei häntä kuulunut, lähti hän kävelemään ja löysi pirtin perästä polun, joka näytti vievän saaren toiseen päähän.
Hän ei oikein tiennyt, mitä ajattelisi siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut. Oli niinkuin olisi joku iskenyt häntä altapäin, vienyt häneltä voiman, uskon ja luottamuksen, puhkaissut reiän hänen henkensä keuhkoihin. Mikä on oikeastaan tuo mies, mitä perää siinä, mitä hän sanoo? Onneton, kärsinyt, katkeroitunut hän nähtävästi on, ja puhuu epäonnistuneen elämän vaikutuksesta. Mutta vaikka hänen puheissaan olisi vain vähänkin perää, niin jäähän kuitenkin jotain. Sillä tavallako meillä on ennen kohdeltu isänmaan miehiä ja niinkö tultaneen vastakin tekemään? Ei enää, kyllä asiat ovat varmaankin muuttuneet. Hän nauraa kaikelle tuo ja pilkkaa kaikkea. Mutta jos hän sittenkin olisi pääasiassa oikeassa? Jos osakaan olisi totta kaikesta siitä, mitä hän sanoi—mihinkä tässä sitten jouduttaisiin? Hän puhui nähtävästi oman kokemuksensa perusteella. Etteikö Suomen kansaa saataisi nostetuksi? Ettäkö sen asia olisi petetty? Etteivätkö Snellmanin aatteet ja kirjoitukset saisi mitään aikaan? Heränneetkin vain narreja? Uskontoa, Jumalaa, kaikkea hän pilkkasi. Eniten kiusasi Anteroa se, mitä hän oli sanonut rovastista ja pappilaisista ja Laurista. Olisinko minä katsellut heitä väärässä valossa, liian ihanteellisesti?
Hän taisteli polkua kävellessään näitä vaikutuksia vastaan eikä tahtonut antautua niiden valtaan. Oli niinkuin kaikki onni ja kaikki toivo olisi maailmasta kadonnut. Miksi? Siksikö, että on olemassa tuo yksi onneton vanha juoppo, joka ei mihinkään usko eikä mitään ole? Mutta mikseivät kaikki ihmiset voi olla yhtä onnellisia, kaikki?
Metsä harveni, ja hän tuli niemen kärkeen, johon näkyi aava, tyyni selkä laskevan auringon valossa.
Se ei voi olla totta. Ne ovat vain puhetta sen puheet. Se on kaikki seurausta siitä, ettei hän usko mihinkään, ei kansaan, ei itseensä, ei aatteisiin, ei Jumalaankaan. Mutta minä uskon! Ja Naimi uskoo! Ja oli kuin hän olisi saanut kiinteän pisteen avaruudessa, jonka avulla voisi kaikki parhain päin kääntää. He yhdessä…!
Tuon ukon arvostelu ihmisistä ja maailmasta ei ole puhdasta eikä puolueetonta, sillä se on seuraus hänen omista persoonallisista kärsimyksistään ja katkeruudestaan.
Hän on pessimisti. Hän on ehkä kylläkin tarkkanäköinen, mutta näkee kaikki väärässä valossa. Hän on kateellinen. Ja kuta enemmän Antero oli löytävinään hänessä heikkouksia, sitä voimakkaammaksi hän itse tunsi itsensä.
Kuului soutua, ja ukko huopasi, saaren pään kierrettyään, Anteron kohdalle. Hän pysähdytti veneensä lähelle rantaa ja tupakkaa pannessaan puhui heltyneellä, liikutetulla äänellä:
–Kuule, nuori mies, sinä sanoit, etten minä usko mihinkään, ettei minulla ole mitään pyhää. On, on minullakin jotakin pyhää, on luonto, tuo kummallinen, käsittämätön, ääretön universumi, sekä suuressa että pienessä—elämä tuolla ylhäällä tähtitarhojen takana, toinen tuolla syvyyksissä—kuka sen tietää, mitä se on, mutta suurta, salaperäistä se on. Mitä se on? Mikä olen minä? Mikä sinä, mitä me kaikki?—Tuletko veneeseen? Lähdetään salakan kutuun! Vietetään nuotiotulen ääressä saaren rannalla yö ja tuumitaan ja filosofeerataan!
–Minä ehkä menen kuitenkin maata.
–Mene sinä vaan, mene vaan, siellä on tila valmis tuvan lattialla. Jos tahdot lektyyriä, niin löydät sitä pääsi päältä.
Ukko lähti meloa lupittamaan, kokka täynnä verkkoja.
Jos tuo mies taas on tuommoinen … ja se taas järkytti Anteron äskeistä käsitystä hänestä. Hänessä on jotain ja jotain siinä, mitä hän sanoi… Eikähän Naimi ole minun, enkähän minä tiedä mitään siitä, mitä on tuleva…
Alakuloisena hän lähti taas tuvalle, joutui toiselle polulle, käyskenteli saaren metsissä, tuli niitylle, näki sen takaa talon, mutta ei tuntenut halua mennä sinne.
Hän kuuli puhetta metsästä, Laurin ja jonkun naisen. Naisen ääni oli kiihtynyt ja itkukas:
–Mene sinä vaan, et sinä kuitenkaan minusta välitä … sinä vain minua narraat … mene sinä vaan sinne kotiisi niiden suurten ja ylpeiden sukulaistesi luo…
–Hedda, kuule … sinä loukkaat minua … elä nyt … tiedäthän sinä… katso nyt minuun … istu nyt … anna minulle kätesi…
–Anna minun olla.
Antero peräytyi ja kiersi toista tietä tuvalle.
Aamupuolella yötä hän heräsi siihen, että Lauri tuli sisään, heittäytyi penkille pitkälleen. Hän luuli Anteron nukkuvan ja heittelehti levottomasti vuoteellaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Turhaan koetettuaan maata niin ja näin lähti hän viimein ulos, ja kun Antero aamulla meni pihalle, lepäsi Lauri tuvan takana nurmikolla. Antero työnsi veneensä vesille ja lähti soutamaan.
24
Riemuisin mielin rientää Antero takaisin Kontolaan samaa tietä, jota oli sieltä lähtenytkin. Milloin kulkee hän kankaita, joiden kahden puolen alavat metsät aukenevat ja niiden takana korkeat vaarat kohoavat. Tuon tuostakin helähyttää hän kepillään ikihonkia ja heiluttaa sitä menonsa vauhdissa, niin että ilma viheltää. Ilma on täynnä huumaavaa pihkan hajua ja kaskisavujen tuoksua. Tekisi mieli istua, mutta ei malta. Kaikki on hänestä hauskaa ja ihailtavaa: väärät puut, kuivuneet kelohongat, kivet, kannot, mutta ennen kaikkea polku, joka häntä kantaa, kantoipa se sitten harjujen selkiä, mäkien rinteitä tai pitkospuita myöten poikki suosalmekkeiden. Hän lyö kämmeniä yhteen jänikselle, joka ahon poikki hänen editsensä harppaa. Hän kotkottaa koppelolle, joka hongan oksalta hänelle hammasta hioo, ja huikkaa haukalle, joka kirkuu korkeudessa erämaiden yli.
Hän on luonut synkkien ja syvällisten mietteiden lumoukset päältään, ei paina häntä nyt sisarensa surut, ei välitä hän Laurin huolista, eivät häiritse häntä Jaakko-ukon ivat, hän on varma itsestään, tietää, mitä tahtoo, niihin pyrkii. Kaikki on oleva mahdollista, hän toteuttaa sen!
Maat alkavat näyttää tutuilta. Edessä on harju, jonka hän on ennen nähnyt. Hän ei luule olevansa näin likellä, mutta seisookin jo rovastin suoviljelyksen laidassa. Tuossa tuokiossa hän on oleva perillä. Hän on harjun juurella, josta polku alkaa nousta. Tuolla ne seisoivat ja huiskuttivat hänelle hyvästiksi! Jos ne sattuisivat olemaan nytkin siellä, kävelemässä ilman vain, istuisivat siellä, näkisivät hänet ja huutaisivat: »Runoilija tulee! Terve, tulevaisuuden runoilija!»—Hänen täytyy rauhoittua, hän on liiaksi hengästynyt. Mutta hän ei malta, rientää ylös juoksujalassa viimeisen törmän. Jo näkyvät kirkon ja tapulin ristit ja katot ja koko näköala!
Ei ole ketään kokkomäellä, mutta porttihonkien alle tultuaan näkee hän alhaalla sakastin rappusilla istuvan Naimin jonkun toisen kanssa. Se toinen on Naimin takana, se on ehkä Robert. Naimi istuu ja katselee näköalaansa, tuota salakihlattua, heidän yhteistä.
Hän kaartaa niin, että voi heidät yllättää.
Ei se ole Robert. Se pitää kättään kiedottuna Naimin vyötäisten ympäri, ja Naimi nojaa häneen hiukan. He nousevat ylös, ja Naimi pistää kätensä hänen kainaloonsa. He eivät häntä huomaa hänen seisoessaan metsässä puun suojassa. Naimi kääntää kasvonsa ylöspäin ja katsoo nuorta miestä hellästi silmiin, poskilla puna.
Se on se sama nuori, kaunis mies, joka oli vienyt Naimin tanssiin Helsingissä maisterin vihkiäisissä.
Niinkuin isketty haava, taittunut jäsen ei heti paikalla tuota kipua, mutta jo heti kuitenkin jättää jälkeensä huumauksen tunteen, niin ei Anterokaan alussa ollut selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, vaan ainoastaan, että jotain oli tapahtunut. Ne ovat usein muut, jotka huomaavat veren haavasta vuotavan, katkenneen käden roikkuvan olkapäästä.
Hän ei tiedä, kuinka on tullut kirkolta pappilaan. Eihän pitänyt sinne, vaan kääntyä tienhaarassa sillalle päin.
Ikäänkuin jonnekin päästäkseen, painaakseen päänsä piiloon, suuntaa hän askeleensa vanhaan tupaan. Siellä tulee häntä vastaan Kaarina, ihastuu, punastuu, huudahtaa hänet tervetulleeksi, mutta nähdessään hänen kalpeutensa kysyy huolestuneesti:
–Oletteko sairas?
Vasta silloin tunsi Antero kirvelevän kivun povessaan, tunsi, mihin oli sattunut, hänen päätänsä huimasi niinkuin pyörtymisen edellä, mutta sai hän kuitenkin sanotuksi:
–Kävelin ehkä liian kiivaasti—
–Tulitteko jalan? Yksinkö? Emme vielä odottaneet…
–Saanko mennä tänne tupaan?
–Olkaa hyvä, minä riennän sanomaan Robertille.
Hän tunsi, että tuvassa oli ollut joku juuri ennen häntä. Hän huomasi pöydällä hansikkaat ja kepin. Niiden vieressä oli harsohuivi. Ne olivat jääneet siihen, kun he olivat tästä lähteneet.
Kaikki täällä olivat siitä tietäneet. Laurikin! Eivätkä olleet hänelle mitään puhuneet. Miksi olisivatkaan! Mutta olisivat he kuitenkin saattaneet sen tehdä … olisi heidän pitänyt se tehdä.
Hän vaikeroi mykästi, sanattomasti. Häntä uuvutti, hän meni kuin tainnoksiin sisäisestä verenvuodosta.
Robert tuli. Antero kyyristyi kokoon, niinkuin haavoitettu, joka odottaa viimeistä armon iskua. Mutta Robert ei alkanutkaan puhua siitä, ei sanonutkaan heti paikalla: »Oletko kuullut sen hauskan uutisen?»
–No, nyt minä olen tehnyt lopullisen päätöksen!
Minkä päätöksen hän oli tehnyt?
–Kirjoitin siitä Snellmanille ja sain häneltä juuri tänään vastauksen. Tahdotko kuulla, mitä hän kirjoittaa?
Robert oli niin innostunut, että alkoi heti lukea kirjettä:
–»Lapin-matkaasi, antautumistasi alalle, josta kirjoitat, voi kyllä pitää ennen suunnittelemasi tai sinulle suunnitellun uran katkaisemisena, eikä tätä aikomaasi askelta kukaan ole katsova kunniakkaaksi, mutta on tuleva aika, jolloin mielipiteet ovat muuttuneet.» Hän kehoittaa minua sitten seuraamaan Castrénin jälkiä, sillä, sanoo hän, »jos kerran halusi vetää tähän suuntaan, aatteelliseen työhön, työhön isänmaan hyväksi, niin ei sinun ole sitä haluasi vastustaminen eikä ottaminen esteitä ja vaikeuksia lukuun, koska sellainen halu meillä on niin harvinainen, että sen noudattamatta jättäminen olisi itse asian lykkäämistä tietämättömään tulevaisuuteen.»
Robert luki vielä joitain muitakin otteita. Antero katseli häntä, näki hänen pitävän kirjettä edessään, kääntävän sen kokoon ja pistävän taskuunsa, mutta ei voinut ponnistaa itseään seuraamaan kirjeen sisältöä. Hansikkaat ja huivi pöydällä kanteleen vieressä kiehtoivat hänen huomiotaan. Ne olivat tässä yhdessä kannelta soittaneet. Mutta välittääkö tuo hieno herra, laamannin poika, kanteleesta? On vain ehkä Naimin mieliksi kuunnellut hänen soittoaan.
Robert jatkoi:
–Enhän minä tiedä, mitä voin saada aikaan, mutta jos mieli luoda vähänkin valaistusta siihen Castrénin väitteeseen, että Suomen kansa ei ole maailman historiasta irti temmattu, yksinäinen suokansa, vaan että se on sukulaisuudessa ainakin ihmiskunnan kuudennen osan kanssa,—niin, mitä sanot, eikö ole työ tekemisen arvoinen?
–Niin.
Robert, jonka silmät loistivat silmälasien takaa, oli kokonaan omissaan.
–Oli hauska, että tulit, en sinua vielä odottanut. Täällä ei ole ketään, joka minua ymmärtää. Otti tiukalle ukon kanssa, kun vielä setä häntä säesti. Isä sanoi: »Mene vaan, mutta minä en anna kopeekkaakaan.»—»Sitten minä otan lainan», sanoin minä. Se pani ukon miettimään. Sitä hän ei tule sallimaan, ja kyllä hän vielä antaa sen vähän, minkä tarvitsen. Luultavasti sedän neuvosta hän alkoi houkutella minua ensin lukemaan tohtoriksi ja sitten vasta, jos tämä halu ei vielä olisi haihtunut,—mutta kun setä kuuli, että minä sittenkin pysyin päätöksessäni, suuttui hän ja otti keppinsä ja meni kävelemään eikä ole sen jälkeen ollut minua näkevinään. Mamman kanssa oli vaikeampi, häntä on minun sääli, hän ei vielä usko sen toteutuvan—ei ole nyt Snellmanilla eikä Lönnrotilla suurta arvoa hänen silmissään—se on heidän syynsä—se oli se Snellmanin puhe,—sanoo hän.
–Sinä sait Snellmanilta kirjeen? Mitä hän kirjoittaa?
Hän ei huomannut Anteron hajamielisyyttä.
–Niin, paitsi sitä, mitä luin, kirjoittaa hän minulle vielä, että hänellä on ollut uusia rettelöitä sensorin kanssa ja että hän on saanut vihiä siitä, että häntä vastaan on voimia liikkeellä, joista hän ei vielä voi eikä tahdo sanoa, mistä päin ne uhkaavat, mutta että hänellä kyllä on omat aavistuksensa.
Ei sekään Anteroa huvittanut. Hän kuunteli sitä niinkuin kaukaista, hänelle kuulumatonta asiaa. Hän ponnisteli aivojaan keksiäkseen jotakin sanottavaa.
–Milloin aiot lähteä?
–Ehkä jo noin kuukauden päästä.
–Ja kuinka kauan aiot viipyä?
–Koko talvi siellä kai menee, mutta jos voin, koetan palata kotiin Naimin häihin.
–Jaa, niin, täällähän on tapahtunut kihlaus.
–Se tapahtui oikeastaan jo Helsingissä promotsionissa, vaikka se vasta nyt julkaistiin.
Antero tuijotti eteensä ikkunan valoa vastaan. Robert käveli edestakaisin tuvan lattialla ja purskahti yht'äkkiä nauruun.
–Mikä sinua naurattaa?
–En tiedä, onko oikein kertoa, mutta voinhan sen kuitenkin sinulle kertoa. Täällä oli vähällä tapahtua toinenkin kihlaus: Risto kosi Anettea.
–Ja sai rukkaset?
–Tietysti!
Antero kuuli purskahtavansa äänekkääseen nauruun, tietämättä kuitenkaan, mille hän oikeastaan nauroi.
–Olisit nähnyt täti Hartmanin miinejä! »Fru Tolonen! Miksei yhtä hyvin Tollonen! Fru Dumbom?» Se oli tämäkin sitä samaa fennomaniaa. Siinä sen näkee sen seuraukset! Mutta en minäkään ymmärrä, mitä Risto ajatteli. En olisi sitä hänestä uskonut. Täytyyhän miehellä olla jotenkin vaillinaiset käsitykset itsestään.
Anteron nauru oli katkennut yhtä pian kuin se oli tullutkin, mutta hän kuuli vielä sen kaikua korvissaan. Samalla tunsi hän siitä vastenmielisyyttä sekä itseään että Robertia kohtaan. Mitä naurettavaa siinä on, että Risto on kosinut ja saanut rukkaset? Mikä tuo Anette on, ettei Risto kelpaisi hänelle? Siksikö, että hän on Tolonen? Ja hän näki yht'äkkiä kaikki nämä täkäläiset toisessa valossa, oli heille samassa vieras ja outo, melkein vihamielinen. Yhtähyvin he olisivat voineet hänellekin nauraa.
Kutsuttiin illalliselle. Siellä odotettiin Naimia ja hänen sulhastaan. Joku kertoi heidän menneen laamanniin päin. Istuttiin pöytään ilman heitä. Mieliala pöydässä ei ollut Anterosta sama kuin ennen. Oli niinkuin kaikki olisi ollut jotenkuten jokapäiväisempää. Ei ollut tuonoista juhlallisuutta eikä myöskään hilpeyttä. Oli kuin olisi jokainen ajatellut omiaan. Ruustinna oli totinen, melkein murheellinen, vaikka kyllä koetti olla sitä osoittamatta. Aloitettiin puhetta useammasta asiasta, mutta se raukesi aina siihen.
–Oliko maisteri Hagman näkemässä sitä väkivaltaa, mitä pietistit tekivät Korpivaarassa? kysyi professori.
–Ei siellä minun tietääkseni mitään väkivaltaa tapahtunut.
–Meille on kuitenkin varmalta taholta kerrottu, jatkoi professori,– että suuri kansanpaljous mielenosoituksen tavoin ja johtajainsa opastamana, joiden joukossa nähtiin myöskin pappeja, kulki kirkon ohitse, särki aidan ja sen tehtyään tallasi pappilaan kuuluvan pellon, tämän kaiken pastorinsa kielloista huolimatta.
Antero kertoi lyhyesti, kuinka kaikki tuo oli käynyt, ja ettei aitaa oltu särjetty, ainoastaan veräjä avattu ja myöskin suljettu ja että kulkeminen oli tapahtunut tietä myöten heinän korttakaan tallaamatta.
–Sitä minä jo epäilinkin! huudahti rovasti kuin jostain painosta päästen.
Mutta rovastin puoleen kääntyen virkkoi professori:
–Asia ei siitä suuresti muutu, ja se tosiasia jää aina jäljelle, että omankäden oikeutta on tapahtunut. Kerrotaan myöskin, että metsässä pidetyssä salaisessa kokouksessa olisi pidetty seurakunnan paimenta loukkaavia puheita ja sopimattomin sanoin käyty hänen kimppuunsa siitä, ettei hän, niinkuin luonnollista oli, antanut näiden sekteristien käytettäväksi kirkkoansa. Tuo on sitä raskauttavampaa laatua, kun sen on lausunut pappi arvostelukyvyttömän rahvaan edessä.
–En minä ainakaan saanut sitä käsitystä, sanoi Antero.
–Kuka oli tuo pappi?
–Se oli vanha Hemming.
–Hemming! Voi, voi, hän on nyt yksi niitä kaikkein viattomimpia ja vaatimattomimpia, sanoi ruustinna.
–Hänen puheensa oli pääasiassa omistettu minun isävainajalleni.
Syntyi hämillinen vaitiolo.
–Lankosi kävi täällä vaatimassa minua ilmoittamaan asiasta tuomiokapituliin, alkoi rovasti hetken kuluttua. On hän usein ennenkin sitä koettanut, mutta minä en rakasta rettelöltä. Uhkasi hän mennäksensä ja menikin vallesmanniin ja sanoi silloin vaativansa kanteen tekemistä. Ikävintä tässä on se, että jos siitä syntyy juttu, niin minutkin sekoitetaan siihen, vaaditaan lausuntoani ei ainoastaan tästä, vaan muistakin häiriöistä, ja luultavasti määrätään minut tuomiokapitulin asiamieheksi.
–Sinä tietysti, isä, vaadit syytettyjen vapauttamista, sanoi Hanna yht'äkkiä toisesta päästä pöytää.
–Se riippuu ilmaantuvista asianhaaroista.
–Setä Carpelan ainakin tulee vapauttamaan syytetyt.
–Se kai sekin riippuu…
–Se ei voi riippua mistään … mikä on väärin, se on väärin.
Keskellä Hannan poskia paloi punainen täplä, ja hänen kasvonsa ja silmäkulmansa olivat pinnistyneet. Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän:
–Ajatella, että vallesmanni tulee syyttämään heränneitä vallattomuudesta ja väkivaltaisuudesta, mutta humalaiset saavat tapella kirkkomäellä—joka muuten oli meidän syy.
–Meidän?
Kaikki kääntyivät Hannan puoleen, paitsi Robert, joka katsoi lautaseensa, niinkuin olisi tiennyt, mitä Hanna tulisi sanomaan.
–Ne saivat meiltä juhannusviinansa.
–Olisivat kai ne saaneet sitä muualtakin, sanoi ruustinna välittävästi.
Syntyi taaskin kiusallinen äänettömyys.
–Kävikö maisteri Valamossa? kysyä tokaisi joku pikkupojista.
–Olin siellä yötäkin.
–No, mitä Jean Jacques, meidän suuri filosofimme? kysyi rovasti hyvillään siitä, että puheenaine kääntyi toisaalle.—Hänellä on siellä kovin soma pieni pirtti. Ukko on sen itse rakentanut oikein oman päänsä mukaan. Kun hän sinne menee, ei hän sieltä palaa ennenkuin myöhään syksyllä. Kun kaikki pojat kerran tulevat kouluun, ei hän luultavasti tule sieltä talveksikaan.
–Tapasitteko Ottoa? kysyi ruustinna.
–Häntä en tavannut, mutta kyllä Laurin. Ruustinna ja tytöt punastuivat, ja Antero huomasi tehneensä tyhmyyden. Lauri oli nähtävästi lähtenyt siitä kenellekään ilmoittamatta.
Ei tullut mitään tavallista yhteiskävelyä, vaikka ilta oli kaunis, Käyskenneltiin huoneissa ja verannalla. Professori vetäytyi pian kamariinsa, ja professorska valitti päänkipua ja katosi. Rovasti otti keppinsä ja meni rantaan päin. Robert harhaili kädet taskuissa ulos ja sisään, ja Anette näppäili hajamielisesti klaveria. Antero oli turvautunut johonkin kuvakirjaan, jota selaili salissa mitään näkemättä, mielessään tunne siitä, että hän oli täällä liikaa. Kun vain pääsisi lähtemään, kun jo tänä iltana…