Karoliina oli varma siitä, että Handolin oli matkustanut heränneitä ilmiantamaan:—Se on jo kauan etsinyt syytä heitä vastaan tai oikeastaan minua vastaan. Minua vastaan se on tähdätty, kiusaksi minulle. Ehkei hän vielä olisi siihen ruvennut, jos ei olisi minuun suuttunut, mutta se tahtoo minulle näyttää. Se ei ollut minua vuorelta tultuaan näkevinäänkään. Ei sanonut minulle yhtä sanaa. Mutta minä tiedän, että se menee vaikka Helsinkiin. Ne ovat muuten sitä jo kauan Kontolan vallesmannin kanssa hautoneet. Se tahtoo nyt syyttää heränneitä, ennenkuin ne ehtivät syyttää häntä kaikista hänen virkavirheistään ja muista.

–Se täytyy tehdä tyhjäksi!—mutta Antero ei voinut sanoa keinoa, kuinka hän olisi voinut tehdä sen tyhjäksi.

Kanttorinleski ja hänen tyttärensä olivat istuneet äänettöminä Anteroa lakkaamatta tarkastellen,

–Nyt meidän täytyy mennä.

–Tulkaa nyt meille useammin käymään, niin kauan kuin se on mahdollista.

He saattoivat heidät portille ja palasivat takaisin puutarhaan.

Karoliina rupesi kastelemaan taimilavoja, ja Antero kantoi hänelle vettä rannasta. Siinä valtasi hänet hellä heimolaisuuden, sukulaisuuden ja kodikkaisuuden tunne. Hänellähän oli sisar, heillä oli yhteistä harrastusta. Ja tämä oli heidän vanha kotinsa, näin olivat isä ja äiti täällä kesäöinä työskennelleet.

Jos tämä todella olisi hänen kotinsa. Jos hän olisi pappina täällä. Tämä pappila olisi silloin toisenlainen kuin nyt, se olisi koko pitäjän keskus, mallipappila, johon tulisivat tuttavat ajatuksia vaihtamaan, toiset neuvoja saamaan niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa.

–Mitä sinä mietit, Antero?

–Sitä vain, että jos tämä olisi meidän molempien koti.

–Mutta sitähän se onkin, ainakin niin kauan kuin tahdot.

–Minä vain ajattelin sitä niin, kuin ei täällä olisi ketään muuta kuin me molemmat kaksi.

–Mitenkä sinä tarkoitat? kysyi Karoliina säpsähtäen.

–En muuten kuin niin, kuin sanoin. Mikä sinun on? Karoliina tuijotti pelästynein silmin Anteroon…

–Et saa toivoa hänen kuolemataan.

–Kenen? kysyi Antero, mutta ymmärsi samassa, mitä sisar oli tarkoittanut.—Enhän minä sitä niin…

–Niin, mutta minä, minä sitä toivon—tapaan itseni sitä toivomasta— toivoin juuri nytkin—en toivonut, mutta se tuli niin—ja hän lyykähti nurmipenkille ja purskahti itkuun.—On kauheaa, millainen ihminen on— se on kauheaa…

–Rauhoitu nyt, rakas ystäväni,—Antero tarttui häntä hellästi hartioihin—sinä olet niin väsynyt, sinun pitää mennä maata.

–Vaan jos niin tapahtuisi—ja minä olen sitä toivonut…

–Eihän nyt … elä nyt… Mutta Karoliina meni itkien pois.

* * * * *

He istuivat taas ruohopenkillä suuren koivun alla…

Vaikka olikin kauhistunut omia ajatuksiaan, viehättyi Karoliina kuitenkin näinä päivinä tuudittamaan itseänsä Anteron unelmaan. Hän tahtoi sittenkin kuvitella, että tämä oli heidän yhteinen kotinsa. Mutta nyt hän ajatteli sen niin, ettei tätä ikävää todellisuutta koskaan ole ollut olemassa, vaan että hän on täällä itsekseen elänyt koko tämän ajan ja että Antero on nyt tullut tänne ja ottanut hänet luokseen hoitamaan pappilataan.

–Niin, minä palvelisin teitä—

–Ketä meitä?

–Sinua ja häntä, ja hoitaisin teidän lapsianne … naura vain sinä, mutta miksei sitä saisi haaveilla, vaikkei voikaan toivoa. Vaikket sitä itsekään usko, niin kyllä sinusta kuitenkin aivan varmaan tulisi hyvä pappi.

–En taitaisi minä kelvata heränneiden papiksi.

–Elä sano. Ne tulisivat pitämään sinusta niinkuin isästä. Minä näin sen heidän silmistään ja ymmärsin heidän puheistaankin, että he toivovat sinusta pappia. Tiedätkö, mitä Rajalainen oli sanonut kanttuurskalle: »Ei tiedä, vaikka se vielä pukee pappansa kapan ylleen. On niitä isompiakin ihmeitä nähty». Sano, etkö sinä sittenkin ole ajatellut ruveta papiksi? Pari lukukautta, niin olisit valmis, kun jo olet maisteri.

–En tiedä.

Mutta ainoastaan suurella ponnistuksella sai Antero voitetuksi halunsa kertoa, mitä hän jo oli siitä ajatellut ja miksi. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa sisarensa uskotukseen, tunnustaa hänelle rakkautensa ja tulevaisuutensa tuumat, hän jo päätti sen tehdä, mutta ei sittenkään saanut Naimin nimeä huulilleen.

Sen sijaan sanoi hän:

–Emmehän me kuitenkaan saisi olla yhdessä.

–Niin, niin, sepä se, ja sentähdenhän tämä nyt onkin semmoista huvipuhetta. Mutta täytyyhän välistä saada semmoistakin ajatella ja puhua. Minä olen näinä päivinä ollut niin onnellinen, etten koskaan ennen. Saapa nähdä, eikö Jumala minua rankaise jollain vielä suuremmalla kärsimyksellä. Enkä minä napisisi enkä tuskittelisi, jos niin tapahtuisikin. Minä olen nyt mielestäni saanut uutta voimaa kärsimään ja kestämään mitä tahansa. Oli sittenkin väärin, että minä suututin Handolinin.

–Väärin?

–Vaimo ei saa nousta miestään vastaan. Se ei ole jumalansanan mukaista. Siitä tuleekin heti rangaistus. Jos en minä olisi häntä suututtanut, ei hän ehkä olisi mennyt heränneitä ilmi antamaan.

Antero kiivastui:

–Tuota en minä nyt ensinkään voi hyväksyä. Se on sinun ihmisarvoasi alentavaa. Sillä tavalla sinä vain teet hänestä yhä itsekkäämmän tirannin. Sinä teit oikein, niinkuin teit, ja sinun täytyy jatkaa samaan suuntaan. Minua oikein suututtaa.

–Elähän nyt. Saattaahan olla, että erehdyn ja että Jumala ilmoittaa minulle tahtonsa olevan toisen ja antaa minulle voimaakin sitä toteuttamaan. Ja olenhan minä sitä ennenkin ajatellut ja koettanutkin, mutta kun en ole jaksanut, niin olen ajatellut, ettei Jumala sitä ehkä tahdo. Usein kyllä mieleni kapinoi. Mutta eihän hän nyt toki aina ole semmoinen—välistä hän voi olla hyvä ja ystävällinen. Minä luulen, että se on jotain sielullista sairaloisuutta. Se tulee hänen päällensä kuin mikä hulluuden kohtaus, viha ja kiukku, kun hän lyö—

–Mitä sanot? Lyökö hän?

–Niin, kyllä hän on joskus.

Antero oli nostanut kätensä ilmaan, laskenut ne taas polvilleen, saamatta sanaa suustaan.

–Eihän hän usein, pari kertaa se vain on tapahtunut. Senkin tähden minun täytyy olla varovainen hänen kanssaan. En minä sitä itseni vuoksi pelkää, mutta se on semmoinen kauhea häpeä.

–Hänelle, niin—

–Ei hänelle, vaan koko talolle ja kirkolle ja hänen papilliselle viralleen. Mutta ei nyt huolita puhua näistä ikävistä asioista. Elä moiti minua siitä, että olen semmoinen raukka kuin olen.

–Enhän minä sinua.

–Ja niin kauan kuin olet täällä, ei minulla ole mitään hätää.

–Luuletko, että sinun olisi parempi, jos olisin täällä?

–Sitä minä nyt en suinkaan tahdo … enkä sallisikaan.

–Et, et, mutta luuletko kuitenkin?

Karoliina vastasi nopeasti:

–Ei hän välitä, vaikka kuka olisi.

Antero oli pelännyt, että sisar lausuisi sen toivomuksen, että hän jäisi tänne edes täksi kesäksi. Ja hän uskoi, mitä tahtoi mielellään uskoa, ettei hänen täällä-olostaan olisikaan mitään hyötyä. Samalla hän kuitenkin tunsi hämärästi, että sisar ehkä odottaa, että hän väittäisi vastaan, mutta ei saanut nostetuksi katsettaan maasta saadakseen selville, oliko Karoliina tarkoittanut, mitä ei sanonut. Siitä syntyi äänettömyys. Karoliina nousi ja meni askareilleen.

Yhä enemmän astui Anteron eteen vaivaava kysymys, eikö Karoliina ehkä vain hienotunteisuudesta ollut tahtonut päästää häntä tästä velvollisuudesta.

Antero puolusteli itseään sillä, että hänhän oli kysynyt, tarvittaisiinko häntä täällä, ja siis tarjoutunut jäämään. Karoliina itse ei ehkä ollut sitä ajatellutkaan.

Mutta siitä huolimatta tunsi hän sen velvollisuudekseen, ja se vaivasi häntä niin, että hän siitä päästäkseen haki syitä, jotka pakottamalla pakottaisivat häntä lyhentämään täällä-oloaan. Kesä oli kohta puolessa. Hänenhän täytyy kerätä runoja ja sananlaskuja ja yleensä tutustua kansaan. Kuinka hän voisi palata Helsinkiin tyhjin käsin! Ei hän voi kuluttaa aikaansa sisarensa vartiana. Ja kontolaisia oli hänen tavattava—oli niin monta asiaa, jotka olivat jääneet epäselviksi. Karilan nuorta isäntää on hänen myöskin välttämättä tavattava sinne mennessään. Ja kiertomatkaltaan hän tietysti taas palaa tänne.

Mutta kuta enemmän hän pinosi päällekkäin näitä välttämättömiä tehtäviänsä, sitä köykäisemmiltä ne tuntuivat. Hän koetti puhua niistä Karoliinalle, hän kertoi Snellmanin puheista, heidän innostuksestaan niihin tehtäviin, joita tämä oli heille suunnitellut. Karoliina kuunteli osanottavasti, mutta ei tempautunut mukaan, niinkuin Antero oli toivonut. Hänen katseessaan näytti olevan kuin säälivä kysymys: onko kaikki tuo nyt tarpeellista? Se häiritsi Anteroa, hän ei saanut aatteitaan ja tehtäviään esitetyksi, niinkuin olisi tahtonut. Ne ikäänkuin murenivat hänen käsiinsä. Ja jostain—jonkun takaa—sisarenko äänettömyydestä ja hänen alakuloisista silmistäänkö?—häämötti jotain muuta, joka oli olevinaan suurempaa ja tärkeämpää, vaikkei hän tahtonut sitä siksi myöntää. Hän katui, että oli ollenkaan puhunut näistä, ja hänelle tuli yhä suurempi tarve päästä sinne, jossa häntä ymmärretään, jossa hän on jotain ja jossa hänen aatteensa saavat kannatusta ja ihailua.

–No, mutta eihän sinulla nyt niin kiirettä ole, ettet voi vielä muutamia päiviä viipyä.

Tietysti hän viipyy vielä muutamia päiviä! Ja tietysti hän tulee takaisinkin.

Ja kun hän näin sai luvan mennä, niin hän taas kuin kiitokseksi siitä antautui sisarelleen ja sai hellyytensä häntä kohtaan esille. Sisar näytti taas kokonaan unohtaneen entiset ja häntä odottavat onnettomuudet. Tuon tuostakin toisteli hän:

–Oli toki Jumalan armo, että tulit. Minä luulen, etten olisi voinut kestää kauan. Nyt en minä enää ole yksin, mutta nyt minä voin elää sillä tiedollakin, että minulla on veli maailmassa, joka minua muistaa.

Eräänä iltapäivänä he olivat, käytyään hautausmaalla, jonne olivat vieneet kukkasia vanhempainsa haudalle, poikenneet kanttorinlesken ja hänen tyttärensä tuvalle. Se oli siisti ja pieni kuin kamari. Tyttärellä oli kangas kudottavana ja äidillä rukin kehruu. Se oli rauhallista, tyyntä ja hiljaisen onnellista. Niillä näytti olevan kaikki, mitä kaipasivat ja tarvitsivat: työnsä, pieni toimeentulonsa ja uskonsa, tyyni rauhallinen uskonsa. Tyttö oli hiljainen, vaatimaton. Hän olisi voinut olla kauniskin, jos puku olisi ollut somempi.

Peräseinällä oli seinään kiinnitetty vuode ja sen päässä kellokaappi.

–Minusta tuntuu aivan kuin olisin tuon kellon ennenkin nähnyt.

–Ihmekös tuo, kun sitä siinä niin monena aamuna ja iltana aina vuoteeltasi katselit.

–Milloin?

–Silloin kun vanhempainne kuoltua olit minun poikanani, sanoi leski hellästi ja taputti ohi kulkien olalle. Kun pappila jäi autioksi eikä ollut muita parempia ottamaan teitä hoitoonsa, toin teidät tänne. Teitä oli täällä samaan aikaan kolme orpoa, Antero, Karoliina ja Emma. Lukkarikin kuoli samana talvena ja vähää ennen kuin pastori. Karoliina ne muistaa nämä, mutta te Emman kanssa ette muista.

–Muistanhan minä sen, kun maisterin kanssa…

–No elkäähän nyt toki teititelkö toisianne, lapsuuden leikkitoverit.

–Muistanhan minä toki sen, kun Anteron kanssa kävimme marjassa.

–Ja minä en saanut puolta rovetta, kun sinulla jo oli täysi—eikö niin?

–Ka, muistaahan Anterokin.

Kanttorinleski kertoi Anterolle hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta. Se oli tapahtunut sinä suurena nälkä- ja kuolovuonna, jolloin ihmisiä sairastui ja kuoli niin, ettei pappi ehtinyt muuta kuin viikot sairaiden luona kulkea ja sunnuntait ruumiita haudata.

–Yötä päivää hän sai olla liikkeessä ympäri pitäjää. Vaikka olikin vankka mies, eivät voimat kestäneet sitä rasitusta ja pettuleipäravintoa, jota sai viikoittain syödä. Panihan mammanne hänelle aina omaa evästä, mutta kohta oli kontti tyhjennetty nälkäisten ja sairaiden eteen.—Kaiken muunkin hän jakoi, pani viimeisensäkin köyhille menemään. Välistä pyrki mammanne siitä nurisemaan, kun ei tänään tietty, mitä huomenna pöytään pantaisiin.—»Odotetaan, ei olla vielä huomisessa.»—Ja aina tuli apua jostain. Milloin antoi metsä riistaa jollekin, joka katsoi liikaa saaneensa ja toi, milloin järvi kalaa. Yht'äkkiä heräsi saatavansa maksamatta jättänyt ja toi, juuri kun tarvittiin, leipänsä ja voinsa. Kerran oli kokonainen ruissäkki vyöräytetty eloaitan rappusille, ja toisen kerran riippui lampaanjalka pihakoivun oksassa. Kun lehmä kuoli, niin viikon päästä oli toinen ja parempilypsyinen parteen kätketty.—»Tästä sen oikein näkee, kuinka totta on, kun sanotaan, että leipä on Jumalan viljaa.»—Toisen kerran oli sanonut leikkisästi meidän ukolle: »Sillä on laajat pellot ja iso karja sillä isännällä.»

Emma oli askarrellut kahvipannun kanssa ja saanut sen pöydälle. Karoliina otti nyytystä lämpöistä vehnäleipää ja asetti sen tarjottimen viereen. Vanha leski kyyneltyi liikutuksesta.

–Ei olisi luullut, silloin kun Antero istutettiin rekeen ja lähdettiin viemään sinne Helsinkiin, että vielä kerran tulisit ja istuisit tässä meidän kanssa … tarjoo nyt ensin Anterolle, Emma. Kyllä mahtaa sinustakin, Karoliina, tuntua…

Joku juoksi tömisten ikkunan alaitse, ja samassa töyttäsi ottopoika sisään, rientäen hengästyneenä Karoliinan luo:

–Nyt se tulee! Maalivene näkyy!

–Minun täytyy mennä, sanoi Karoliina, koettamatta peittääkään säikähdystään. Jää sinä vaan tänne, Antero.

–Juohan nyt toki kahvisi.

–En minä voi.

–Mutta kun on jo kupissa…!

–En minä mitenkään.

Hän oli kalpea ja hätääntynyt, kaikki se onni ja hyvä mieli, joka äsken oli hänen kasvoiltaan säteillyt, oli pyyhkäisty pois, silmiin oli tullut arka pelästynyt ilme. Puoleksi juoksujalassa näki Antero hänen rientävän tietä pitkin.

–Karoliina parka! huokasi kanttorinleski. Ehkä on parasta, että Antero ei anna hänen mennä yksin Handolinia vastaan, jos se vielä tulee juovuksissa kotiin.

–Miksi tarvitsi hänen ollenkaan mennä?

–Karoliina koettaa palvella viimeiseen saakka.

Kanttorinleski lähti häntä saattamaan vähän matkaa tielle. Hänen täytyi saada puhua ja vähän keventää sydäntään. Se oli osaksi hänen syynsä, että Karoliina oli joutunut näihin naimisiin. Sehän oli orpotyttö, eikä Handolin vielä siihen aikaan ollut tämmöinen. Ei siitä ainakaan tiedetty mitään pahempaa. Oli aika siisti mies vielä. Ja kun ajateltiin, että Karoliina pääsisi emännäksi entiseen kotiinsa. Ei ollut minulla ymmärrystä eikä Karoliinallakaan. Mutta surkeasti me erehdyimme. Kyllä tämä asia on minun mieltäni painanut, monet kyynelet olen itkenyt. Ei se enää salli hänen meillä käyvän. Nyt minun täytyy kääntyä, ettei tuo näkisi Anteroa minun seurassani, silloin arvaa, että Karoliinakin on ollut meillä. On toki onni, että Antero on nyt täällä. Kun voisit jäädä tänne pitemmäksikin aikaa.

–Onko Karoliina lausunut siitä mitään toivomusta?

–Ei ole mitään lausunut.

Mutta nyt oli Antero kuitenkin selvillä siitä, että Karoliina sitä toivoi. Mutta miksei hän sano suoraan, vaikka toivoo?

Kun hän laskeutui kirkolta pappilaan, tulivat Karoliina ja Handolin rannasta. Karoliinalla oli kannannainen kuorma miehensä tavaroita ja hänen kasvoillaan oli ystävällinen, melkein liehakoiva ilme. Se tympäisi Anteroa niin, ettei sen surkeus häntä edes säälittänyt. Se oli Karoliinan oma syy, tuolla tavalla hän juuri menetti kaiken valtansa häneen. Kuinka hän voi, nyt juuri, kun tuo palasi, tiesi miltä konnantöiltä, kuinka hän voi ottaa hänet tällä tavalla vastaan! Nyt hän alkoi ymmärtää, kuinka Handolin uskalsi olla sellainen. Tietysti lyödään, kun ruoskaa nöyrästi ja kiitollisesti suudellaan.

Handolin oli selvä ja ilmeisesti hyvällä tuulella. Hän koetti olla kohtelias, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt jättää vieraansa. Mutta hänellä oli ollut tärkeitä asioita, kaikenlaista toimittamista. Hän käyttäytyi niinkuin mies, joka on onnistunut asioissaan ja on tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, vaikkei niitä ilmaisekaan. Mutta kun Antero istui juuri mitään virkkamatta, kävi Handolin levottomaksi, hyppeli asiasta toiseen, sanoi terveisiä pappilasta, kertoi kysymättä sitä ja tätä ja kysyi viimein, eikö Antero tulisi hänen kanssaan kylpemään.

–Ei minua nyt haluta.

Silloin sanoi Handolin Karoliinalle:

–Olipa mainiota, että lämmitit saunan.

Karoliina punastui ja hämmentyi tästä odottamattomasta kiitoksesta, niinkuin jostain hellyyden osoituksesta, ja tuli siitä niin liikutetuksi, että sai vaivoin kyyneleensä pidätetyksi. Anteroa se yhä enemmän tympäisi, ja kun Karoliina Handolinin kylpemään mentyä ikäänkuin puolustellen virkkoi:

–Kuka tietää, ehkä hän ei ole käynytkään siellä siinä tarkoituksessa kuin luulimme,—niin hän virkkoi kylmästi:

–Mutta itsehän sinä kerroit, että hän uhkaili lähtiessään.

–Mutta kenties hän on muuttanut mielensä.

–No, sittenhän on kaikki hyvin.

Antero katui heti, että oli tuota raukkaa … mutta ei voinut kuitenkaan lieventää sitä, mitä oli sanonut, ja lähti yliskamariinsa.

Ei, hänellä ei ollut täällä mitään tekemistä, ei hän täällä saisi mitään aikaan, ei mitään pysyväistä parannusta! Ainoa keino olisi lujuus ja arvokkuus, mutta siihen ei Karoliina kyennyt. Syyttäköön itseään. Antero tunsi itsensä vapaaksi ja päätti lähteä jo huomenna.

Olkoon, että tuollainen alistuminen on suurta, että se on korkeinta kristillisyyttä, minulle se ainakin on liian suurta ja liian korkeata.

Aamulla oli hänen kuitenkin kovin vaikea ilmaista sisarelleen päätöstänsä. Hän päätti, ennenkuin meni alas, viipyä vielä jonkun päivän. Mutta siellä tuli Karoliina huolestuneena hänelle kertomaan:

–Kyllä taitaa sittenkin olla niin, että hän on tehnyt, mitä pelkäsimme. Täällä oli äsken lukkari, ja minä kuulin hänen sanovan: »Hyvä tulee!»

–Kun tietäisi, mitä hän on puhunut siellä. Kontolan pappilassa ovat heränneitä vastaan, mutta en minä kuitenkaan luule, että setä Martin suostuu olemaan vainossa mukana.

–Kun hänelle jotenkuten voisi ilmoittaa, kuinka asia oikein on—

–Minä olin ajatellut mennä jonkun ajan päästä sinnekin—mutta jos nyt menisin kohta paikalla.

–Mene, Antero, mene, isämme ja äitimme taivaassa iloitsevat, kun näkevät, että teet jotain heidän ystäviensä hyväksi.

–Mutta voinko jättää sinut?

–Voi, Antero, en minä nyt ajattele itseäni—eläkä sinä minusta välitä —voi, rakas Antero…

Hän ei voinut pidättäytyä, vaan heittäytyi itkien veljensä kaulaan.

23

Antero souti pienellä keveällä veneellä kirkkaana paisteisena päivänä tyyniä vesiä.

Jumalani, kuinka maailma on kaunis! Hän souti ja nautti eikä pitänyt kiirettä. Eihän nyt kuitenkaan kestä kauan, ennenkuin hän on Kontolassa. Hän laski saariin, nousi maihin, söi siellä marjoja. Kun tuli myötäinen tuuli, taittoi hän lehtipurjeen rannasta, pisti sen kokkakaaren alle, istui itse perään selkäkenoon ja antoi ajatusten ohjattomina kiitää.

Nyt hän tietää sen, nyt se hänelle yht'äkkiä selvisi. Kaikkien Suomen kansan ihanteellisten, hengellisten, uskonnollisten ja aineellisten aatteiden ja virtausten tulee hajallisesta tilastaan kokoontua yhteen ja yhtyä yhtä ainoata myllyä pyörittämään, yhtä ainoata sampoa jauhamaan: Suomen onnea. Kuinka se on tapahtuva, ja kuinka se on toteutettava, sitä ei hän tiedä, mutta totta sen täytyy olla mahdollista, koska hän sen niin selvästi tuntee mahdolliseksi.

Hetken kuluttua tiesi hän senkin: kuinka. Se on rakennettava sen klassillisen muinaisuuden, Kalevalan ja Kantelettaren ja sen kaiken vanhan viisauden pohjalle. Mutta se ei yksin riitä, siihen tulee seinäksi se kristillinen kulttuuri, mutta ei sen yleismaailmallisessa muodossa, vaan sen kansallis-suomalaisessa, tässä herännäisessä, joka on sekin jotain tälle Suomen kansalle aivan ominaista ja erikoista. Ei Snellmankaan sen merkitystä oikein ymmärrä. Mutta juuri hän tulee saamaan siitä tukea ja apua suurelle uudistustyölleen. Siihen voitaisiin sulattaa myöskin rovastin taloudelliset aatteet ja laamannin perustuslait. Ne kuuluivat kaikki siihen suureen kokonaisuuteen, joka on rakennettava. Ajatellaan, että tämä vene on Suomen kansa,—mikä sitä kuljettaa eteenpäin ajan merellä? Tuuli, aallot, virrat; aatteiden tuulet purjeisiin puhaltavat, ajan aallot perään ponnistavat, muinaisuuden näkymättömät, salaperäiset merivirrat pohjasta nostavat, ei yksikään erikseen, vaan kaikki yhdessä, ja peräsimessä seisoo kansan tietoisuus omasta itsestään. Pääasia on se, että on luotava uusi kulttuuri, ei lainattu, ei ulkoa opittu, vaan oma, sen temppeli omista hirsistä rakennettu—ei temppeli, vaan tupa, suomalainen tupa, suuri ja laaja kuin Pohjolan hääpirtti, ikihongista kyhätty—puoleksi pirtti, puoleksi kirkko—semmoinen on oleva kansan uuden kulttuurin symboli, korkealle vaaralle kohotettuna—Ristivaaralle, vanhalle Uhrivaaralle.

Häntä huimasi yhä enemmän tämä aate, se nousi ja laajeni niin, ettei hän sitä saanut pysymään koossa vielä. Hänen täytyi ruveta melomaan, ponnistaa venheen laidasta ja vedestä… Niin, no, kuinka tahansa, kylläpähän sen sitten järjestää, mutta yhdestä hän oli selvillä: että kaikkien aatteiden ja pyrintöjen ja virtausten ja voimain tulee yhtyä, sillä ne eivät olleet vastakkaiset. Ja tämä on hänen oma aatteensa, sitä ei hän ole kenenkään muun vielä kuullut esittävän. Se ei ole Snellmanin, ei Lönnrotin, ei kenenkään. Saada kaikki ymmärtämään toisiaan, itsetietoisesti samaa tarkoitusta ajamaan! Mutta jos ne eivät edes tunnustakaan samaa tarkoitusta tarpeelliseksi, eivät haluakaan työskennellä samaan suuntaan? Onko niin? Mutta jos on niin, eikö sitä ole niille kaikille selvitettävä, kaikille niille, joilla ei ole siitä aavistustakaan?

Kuinka? Mutta kuinka hän oli itse tullut tästä selville? Niinkuin oli tullut, tällä matkalla nähden ja kuullen ja oppien siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut. Ehkei siihen muillekaan muuta tarvittaisi? Hän antaa sen muille, niinkuin on sen itse saanut. Hän kertoo, hän kirjoittaa. Jos kertoisi ja kirjoittaisi kaikki, niinkuin se on? Ei mitään valetta, ei mitään mielikuvitusta. Totta, totta joka sana, niinkuin minä olen nähnyt ja kuullut. Alkaisin Rajavaaralta, siitä, kun siellä heräsin, ja kaikesta, mitä siellä minulle selvisi ulkonaisen ja sisällisen silmäni eteen. Ja Kontolassa sitten—Snellman ja Lönnrot ja meidän innostuksemme—laamannissa käynti—ja Karilassa ja tulo Korpivaaraan—ja kokous Ristivaaralla—niin, minä lukijaani kuljettaisin runouden siivillä todellisuuden maailmassa—Kalevalan runomitalla selittäisin nykyisen Suomeni suuret, sekä suuret aatteet että suuret miehet kuvaisin, niinkuin olen heidät nähnyt ja ymmärtänyt … ja omistaisin eepokseni ihanteelleni, runottarelleni, aatteitteni antajalle!

Jumalani, kuinka maailma on kaunis! Kuinka Suomeni olet ihana!

Hän oli joutunut saaren suojaan, sen kuvetta soutaen lähelle rantaa. Huomaamatta hän oli, selin suuntaansa istuen, kulkenut ohi pienen poukaman, jonka pohjassa oli valkama ja vähän ylempänä rannasta ihmisasunto, pieni, sievä tupa ja joku aittanen.

Kuka onnellinen tuossa asunee? Kuka on se sopusointuinen henki, joka siihen on majan itselleen rakentanut?

Hän nousi maihin ja kokasti veneensä hiekkaan. Ei näkynyt ketään, mutta tuoreesta veneen sijasta ja veden päällä vielä kelluvista kuplista päättäen oli siitä juur'ikään joku lähtenyt vesille. Ylempänä oli vielä kosteita verkkoja virepuillaan kuivamassa, ja toisia oli ripustettu ympäri pienen huoneen seinämiä. Se oli verkko- ja kala-aitta, orsilla uusia käyttämättömiä pyydyksiä ja seinämillä suolakalanelikoita. Räystään alla pitkäin puunaulain päällä lepäsi ongenvapoja ja airoja ja riippui nuorissaan lauduksia ja kohoja, kaikki erinomaisessa kunnossa ja järjestyksessä, niinkuin konsanaan vanhalla kokeneella kalamiehellä —kuka hän sitten lieneekään. Aitan puolella metsän takana oli veneen teos, niin sirotöinen ja sopusuhtainen kuin ainoastaan kokeneelta venemestarilta voi syntyä. Tekijä oli juuri ollut työssä, koska puukko oli pistetty aitan nurkkaan ja piippu, vielä lämmin, jätetty kivelle veneen viereen.

Uteliaana lähti Antero tuvalle. Se oli kyhätty pyöreistä, sirosti veistetyistä hirsistä eripitkille ristinurkille. Ovi oli linkussa, mutta ei lukossa, hän avasi sen ja meni sisään.

Pieni huone oli puoleksi pirtti, puoleksi sauna. Kaikki niinkuin tuvassa, mutta pienoiskokoa, niinkuin ainoastaan yhden hengen asumista varten. Antero ei mahtunut oikein suorana seisomaan ja tuli kuvitelleeksi mielessään, että asukas mahtaa olla pieni mies, jonkunlainen saaren tonttu. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet huoneen hämärään valoon, huomasi hän karsinassa lavitsan, jonka päällä oli kaisloista kudottu vuode ja sen yli heitetty vanhoja verkkoja. Pään pohjissa oli pienoinen ikkuna, josta valo tuli vuoteen päänpohjiin. Vuoteen päällä oli kirjahylly.

–Homeros, Voltaire, Goethe, Saima, Mnemosyne, filosofista ja lääkeopillista kirjallisuutta—mihin olen tullut? Kuka täällä asuu?

Hän aikoi ottaa kirjan, nähdäkseen nimen sen kannesta, kun kuuli tultavan.

Pieni, laiha ukko tuli ovesta sisään. Valkea parta ulottui puolirintaan, päässä oli hänellä patalakki, jalat olivat paljaat ja housunlahkeet nuoranpäillä kiinni sidotut. Pienissä tuuhearipsisissä silmissä oli terävä, pistävä kiilto.

–Kuka perkele on uskaltanut—? kivahti hän, mutta muuttui samassa:– Ka, herrasmieshän se onkin—ja' trodde de' va' en tuppelin. Nimeni on Jean Jacques—inte Rousseau, men Martin.

–Hagman.

–Tunnen, tunnen—näin Kontolassa, kokolta palatessa.

Nythän hänet Anterokin,—sehän oli sama mies, jonka he olivat juhannusiltana tavanneet Oton seurassa kokkomäeltä palattaessa. Vanha mies näytti nytkin olevan hiukan hutikassa.

Aikoi sanoa jotain, pidättihe, mutta ei voinut, kysyi:

–Non habemus aquam vitae?

–Valitan, ettei ole.

–Non bibimus?—Ei ole talossakaan enää mitään tervavettä väkevämpää tarjota. Mutta saako olla vieraalle hiilellä paistettua ahventa, lihavaa kuin porsasta? Minulla on niitä juuri paistumassa kallionkolossa tuolla rannassa. Tulkaa, mennään sinne, minä luulen, että pian saadaan ryypytkin, sen pitäisi kohta olla täällä. Tai olkaahan täällä, minä tuon kohta ruuan pöytään.

Hommakkaana niinkuin hyvää odottaessa köpitti hän rantaan, palasi sieltä hetken päästä takaisin. Hänen naamansa ja partansa ja koko mies myhäili.

–Nyt se jo laskee rantaan! Se on muuan ukko, joka tuli tänne apua pyytämään—ne kun pitävät minua tohtorinaan—mutta minä sanoin: jos ei sinulla ole viinaa, niin en rupea mihinkään hommaan, en kuulemaankaan tautiasi—sillä ei ollut tippaakaan, mutta minä lähetin hänet noutamaan, jos ei muualta saa, niin menköön vaikka Kontolaan asti. Tuossa se nyt on.—No, saitko? huusi hän ukolle, joka samassa työntyi sisään.

–Sainhan tuota.

–Missä se on, anna tänne!

–Tässähän tämä on—ja ukko kaivoi poveltaan tuohella päällystetyn litteän pullon.

–Onko hyvää?

–Parastapa laatua sen pitäisi olla.

–Tämähän on pappilan kuminata? Tunnen sen hajustakin.

–Niin onkin.

–Sieltä sait? Et sanonut, kenelle hait?

–Enhän toki.

–Se hyvä. Et olisi muuten saanut tippaakaan.—Hän nauroi äänettömästi, suu auki.—Aquam vitae pastoralem. Rovastin keittämää ja ruustinnan maustamaa—superbam!

Hän sitä sekä haistoi että maistoi, joi nenällään, suullaan ja silmilläänkin, katsellen lasia päivää vasten, ennenkuin vei sen huulilleen.

–Kyllä minä asiat oikein toimitan, kehaisi talonpoika.

–Näytpä toimittavan, näytpä toimittavan, hyrähteli ukko. Kuka sinulle tätä antoi?

–Ruustinna itse mittaili ktrkkaimmalla tinajumprullaan.

–Eikö kysynyt, mihin sitä tarvitset?

–Kysyi, mutta minä sanoin, että sairaan sydänalan sulattamiseksi.

Se yhä enemmän ukkoa nauratti:

–Vai sairaan sydänalan sulattamiseksi? Niinpä niin.

–Ähhäh!—No, ja mitä muuta kuuluu?

–Satuin parhaaseen aikaan, kun Lauri maisterin saarnaan.

–Saarnasiko Lauri?

–Paukutti eilen pöntössä körttikansalle niin, että kerran saivat ulkokullatutkin kuulla kunniansa. Heitä olikin kirkko niin täynnä, ettei tahtonut muita mahtuakaan, Ukko-Paavot ja muut.—Sillä ne vasta mainiot lahjat on. Siitä se vasta pappi tulee, pappansa veroinen.

–Siihen ei nyt paljoakaan tarvita,—joka on maailman huonoin pappi, Rimpiläinen.

–Ei sotkeutunut kuin yhden kerran, kun rupesi ryittämään. Vaan yli loikkasi pahan paikan niinkuin aitomus varsa ja alkoi uudelleen aidan takaa. Ei muuta kuin pois jaloista vaan. Eivät kärsineet kuulla kauemmin, körttiselät, pois lähtivät, luikkivat tiehensä kesken saarnan, toinen toisensa perästä.

–Ehkeivät viitsineet enemmän kuunnella nulikkata.

–Vai siellä ne nyt olivat. Viime viikolla souti niitä tästä ohi koko laivasto. Minä niitä aina pyssylläni saluteeraan. Pitävät minua piruna.

–Piru te taidatte ollakin, sanoi talonpoika.

–Juuri niin. Kippis sen päälle. Pirun malja!

–Elkää toki—

–Ka, pane pohjaan vaan—elä, elä heitä tippaakaan tähdettä sen miehen maljaan, muuten ei tule mitään meidän yhteisistä tuumistamme. Pirun malja papin viinassa! Vapiseeko kätesi? Kaada pian kurkkuusi, ettei mene maahan jumalanvilja. Süssoderjaa.—No, ja sano nyt asiasi, haasta tautisi, talonpoika!

–Jos haastettaisiin kahden kesken.

Ukko iski silmää Anterolle ja kehoitti ruotsiksi häntä kuuntelemaan seinän takana, millä kehityskannalla tämä Suomen kansa on.

Talonpojan puhetta ei Antero oikein erottanut, mutta ukon vastauksista hän voi päättää, että siellä oli kysymys jostain salaisesta taudista, joka on parannettava paitsi niillä ja niillä lääkkeillä ja voiteilla, myöskin taioilla semmoisilla ja semmoisilla. Tuon tuostakin sanoi talonpoika:—»Niinpä niin, niin on tehtävä, minä teen sen, saatte uskoa.» Ja siihen sanoi tohtori aina:—»Jos jätät pois pilkunkaan, niin syytä itseäsi.»—»No, en jätä, sen saatte uskoa—suuret kiitokset… pitäisipä tepsiä.»

He poistuivat rantaan päin. Hetken kuluttua tuli ukko takaisin kantaen tuohisessa isoja hiilillä paistuneita ahvenia. Hän asetti ne tuvan ulkopuolella olevalle, juurikkaasta sahatulle pöydälle, nouti leipää ja voita aitasta ja viinapullon laseineen tuvasta ja virkkoi sitten näppiä lyöden:

–Nyt pidetään hauskaa! Skool! Eikö heitetä pois haukkumanimiä—minä en ole se, miltä näytän—strunt för resten. Täss' on herttaisempi istua kuin tuvassa. Tämä on ihana paikka—tuossa tuo ranta etualana ja lahti ja avara selkä ja tuolla Rajavaara—strunt för resten. Loquemur lingva latina? Non possumus!—Siellä se ukko nyt soutaa lupittaa. Kuulitko, mitä neuvoja hänelle annoin? Ei niille auta antaa vain medicamenta et bonas ordinationes—täytyy olla myöskin hokuspokusta—uskoa—kaikki pitää nykyaikana rakentaa uskolle—Suomen kansa on tiemmä uskonnollinen kansa.—Tiedätkö, nuori veljeni, semmoiselle vanhalle viisaalle kuin minä ei ole mikään niin stimuleeraavaa kuin silmätä ihmisaivojen pimeimpiin soppiin, jonne ei järjen valo näytä voivan koskaan tunkea. —Tiedätkö, nuori veljeni, järki on maailman kultaa, mutta sitä kultaa on niin äärettömän vähän, joku kaitainen juova vain suurissa vuorissa— ja hauskinta on se, että sitä on vain sen verran kuin sitä on ja on ammoisista ajoista ollut, eikä tule koskaan enempää olemaan.—Nämä ovat vallan mainioita, nämä ahvenet—varsinkin tämän erinomaisen viinan kanssa.—Voltaire oli niitä ihmisjärjen suurimpia kultakokkareita. Parlez-vous français? Mikä sinua naurattaa? Elä pidätä, naura vaan, kunhan katsot, ettei ruoto tartu kurkkuusi. Vi ska ha roligt,—minä pidän sinun naamastasi, se on niin rehellinen ja viaton, vähän naivi…