Kevät ja takatalvi

Virsi oli kaikunut loppuun. Mitä hän oli ajatellut, mitä hän oli kuvitellut? Hän ei muistanut sitä, koetti uudelleen kutsua esille mietteensä ja saamansa vaikutukset, mutta silloin alettiin lähteä. Rajalainen seisoi hänen edessään ja tuli, pisti hänelle kättä, ja sitten tuli Ilpolainen ja hänen emäntänsä ja pyysivät häntä heille. Tuli muitakin, ja hänen ympärilleen muodostui kehä. Se vanha pappikin, hänen isänsä vanha ystävä, tuli puristamaan hänen kättään.

21

Antero istuu Ilpolan suuressa tuvassa pitkän pitopöydän ääressä, vieressään toisella puolen Rajavaaran isäntä, toisella hänen isänsä vanha ystävä, joka oli puhunut Ristivaaralla. Pöydän päässä istuu Paavo. Liedellä on isoja patoja, joista tytöt ja emännät suurissa puukupeissa kantavat ruokaa vieraille. Kaikki käy hiljaa, kolisematta, rämisemättä, supattelemalla ja pehmeäin kenkäin lattiata äänettömästi koskettaessa.

Yhä useampi heistä oli vuorelta palatessa tullut häntä tervehtimään, aina tuon tuostakin oli joku uusi isän vanha tuttava tullut hänelle kättä pistämään: »Pitää tulla oikein kädestä pitäen Haakmanni-vainajan poikaa tervehtimään»—»Minä tunsin teidän pappanne»—»Oltiin toki niin hyvät ystävät mammanne kanssa»—ja häntä melkein häiritsi, ettei hän voinut sulautua heihin, niinkuin olisi tahtonut, ettei taitanut puhua heidän murrettaan ja että hänen pukunsa niin räikeästi erosi heidän vaatteistaan, niiden väristä ja kuosista.

He näyttivät kaikki ihastuvan hänet nähdessään, hän huomasi, että pöydässä-olijat häntä yhä tarkastelivat ja osoittivat häntä toisilleen ja hänestä puhuivat. Mitä hyviä, herttaisia ja suvaitsevaisia ja sydämellisiä ihmisiä he olivat—vaikka tiesivätkin, ettei hän kuulunut heihin ja että oli ystävä pappilaisten kanssa!

Hänen isänsä vanha ystävä oli melkein liikutettu siitä, että oli tavannut hänet:

–Vai niin, vain niin, sinä olet siis Antero—me istuttiin isäsi kanssa samalla koulunpenkillä ensimmäiseltä luokalta viimeiselle, suoritimme samat tutkinnot—sitten erottiin, mutta tavattiin usein, Jumala herätti hänet ennen kuin minut, hän oli välikappaleena hänen kädessään minun suhteeni, niinkuin niin monen muunkin.

Hiljalleen hän siinä sitten kertoi tapauksia heidän ystävyytensä ajoilta: kuinka heidät oli karkoitettu yliopistosta, kun epäiltiin uskonnollisen uudistuksen sisältävän jotain valtiollisesti vaarallista, niinkuin sitä aina epäillään, kuinka heidät sitten oli monen muun kanssa vedetty käräjiin ja tuomittu vuodeksi viralta—kuinka uskonnollinen sanomalehti, jota he olivat yhdessä toimittaneet, oli lakkautettu.

–Sinun isälläsi oli sujuva kynä, hän osasi ihmeellisesti lausua ajatuksensa ei ainoastaan suullisesti, vaan myöskin kirjallisesti. Nuorempana oli hänellä runollisiakin taipumuksia. »Sinun olisi pitänyt tulla runoilijaksi», sanottiin hänelle usein, mutta siihen vastasi hän polttamalla maalliset runonsa. Joitakuita virsiä hän säilytti ja antoi ne minulle; jos sinua haluttaa, niin lähetän ne sinulle—varsinkin yksi niistä oli hyvin kaunis.

Antero ei ollut kaikista näistä mitään tietänyt.

–Hän oli lukenut ja tutkinut paljon enemmän kuin minä—hänestä olisi voinut tulla vaikka teologian professori, jos hän vain olisi tahtonut, mutta hän tahtoi ennemmin pysyä vaatimattomana maalaispappina, uhrautua kokonaan kansan hyväksi, käyttää kaikkensa sitä valistamaan ja kohottamaan. Hän oli ollut siinä tienhaarassa ja suuressa viettelyksessä, mutta hän valitsi sen, mikä oikea oli.—Mutta sano minulle, miksi sinä olet aikonut, nuori ystäväni?

Antero sanoi, ettei hän vielä tiedä.

–Etkö ole aikonut papiksi? kysyi vanhus hellästi.

–Pelkään, ettei minulla ole siihen kutsumusta, ehkei taipumustakaan.

–Se on oikein, sanoi Paavo, joka oli seurannut heidän keskusteluaan. Niin sitä pitääkin. Se on suoran suruttoman puhetta semmoinen. Ei pidä ruveta opettajaksi, ennenkuin saa siihen kutsumuksen. Niistä ei tule muuta kuin palkkapaimenia ja leipäpappeja.

–Kyllä Paavo on oikeassa, sanoi vanha pappi ja puhui sitten taas Anterolle:

–Ne olivat syviä sanoja, joita tuo ukko puhui tänään. Olen kuullut hänen usein sanaa selittävän, mutta harvoin niin selvästi ja syvästi ja vakuuttavasti kuin tänään. Hän on merkillinen mies. Kun he isäsi kanssa keskustelivat autuuden asioista, niin tapahtui se niin, ettei siihen kenelläkään enää ollut mitään lisättävää … niin, niin…

Antero tarkasteli syrjittäin vanhaa pappia. Hän oli hampaaton ja harmaa, silmissä lempeä ilme, hänessä oli jotain heikkoa, turvatonta ja lapsellista—sellainen, joka oppii ja ihailee muita, jonka tarvitsee aina olla johonkin kiintynyt, jonkun opetuslapsi.

–Harvoin me hänen viime vuosinaan tapasimme toisiamme, mutta me kirjoitimme. Hän kirjoitti niin hellästi sinusta ja oli huolissaan, mikä sinusta maailmassa tulee, mutta uskoi sinut kuitenkin Herran huomaan. Et sinä olisikaan hänelle surua tuottanut, näytät niin totiselta mieheltä. Minulla ei ole ollut iloa lapsistani, he ovat menneet kaiken maailman tietä—synnin tietä. Fritänkareitakin, jumalankieltäjiäkin on heidän joukossaan.

Ukko tuli liikutetuksi, hänen terävä leukansa vähän tutisi, ja hän pyyhkieli kaitaisia huuliaan sinisellä nenäliinallaan.

–Kuule, suo anteeksi, että kysyn, mutta onko totta, mitä puhuvat, että hän, tuo Handolin, pitelee pahoin sisartasi?

–En minä tiedä,—mutta ei taida kaikki olla niinkuin pitäisi—

–Niin, niin,—Karoliina parka.—Mutta kyllä minuun kävi kipeästi, kun ei minun sallittu sanoa isästäsi hänen omassa kirkossaan niitä muistosanoja, jotka olisin tahtonut sanoa. Tekisi mieleni kerran vielä heittää hyvästini vanhoille rakkaille paikoille tuolla pappilassa— usein me istuttiin yökaudet sen suuren koivun alla, kunnes äitisi tuli kutsumaan meidät pois—mutta nyt ei tee mieleni, ei tee mieleni, täällä on niin paljon muuttunut, kuka olisi uskonut. Jaa, jaa—jaa, jaa…

Oli noustu aterialta ja tultu ulos, ja vanha pappi seisoi hetken aikaa porstuan ovessa avopäin, unohtaen lakin käteensä tuulen hänen harmaita hapsiaan häilyttäessä. Ei koskaan ollut Antero nähnyt niin lapsellisia kasvoja vanhalla miehellä, ei koskaan niin viattomia ja rauhallisia. Ne olivat täynnä ryppyjä, otsa ja posket, mutta rypyt olivat matalia ja tyyniä, pohjaan saakka kirkkaita, ei sisäisten taistelujen ja kärsimysten piirtämiä, vaan niinkuin alituisten aaltojen, pitkäin ja loivain, uurtamia rannan puhtaaseen, heleään hiekkaan.

–Me olimme niin erilaiset luonteeltamme, isäsi ja minä, hän oli voimakas luonne, kiivas, herättävä saarnamies—Luther tavallaan, niin—

Antero olisi tahtonut sanoa hänelle jotain, ilmaista mieltymystään häneen, mutta ei löytänyt tässä sopivaa tapaa siihen,—ja mitä hän olisi sanonutkaan, kun ei kuitenkaan olisi voinut sanoa sitä, mikä hänen isänsä vanhaa ystävää olisi eniten ilahuttanut…

Ilpolan emäntä—iso, komea, lihava, hyväntahtoinen nainen—kulki aitasta leipiä kantaen heidän ohitsensa.

–Kuulkaahan, rovasti, kuiskasi hän vanhalle papille, teitä varmaankin raukaisee ruuan päälle,—menkäähän, pistäytykää tuonne aittaan levähtämään.

–Jaa, jaa, kiitos, kyllähän minä, kyllä,—jaa, mutta jos minä todella menisin hiukan…

Antero jäi kartanolle katsomaan taloa, vanhaa, vakaantunutta, paikoilleen varmistunutta, näöltään varakasta, kaksine tupineen, monine aittoineen ja ulkohuoneineen,—tuolla riihet, ladot, metsänrinnassa solan läpi näkyen, tuossa pellot ympärillä hyvässä kunnossa. Siinä oli kauan tehty työtä, ehkä satoja vuosia ja yhä tehtiin, oli metsä voitettu ja kivien valta kukistettu, päästy siihen varallisuuteen, mihin pyrittiin, tulemaan omillaan toimeen ja omistaan elämään—ei mitään ulkonaista komeutta ja turhuutta, ei mitään vierasta herrasväriä, niinkuin Hämeessä ja Etelä-Suomessa sekä vaatteissa että rakennuksissa. Omaa tekoa, puhdasta kuosia, harmaata puuta ja harmaata sarkaa—ja kun ne näin valmistivat itselleen juhlan, ei joutavaa iloa eikä räikeätä riemua, vaan puhdasta henkistä harrastusta, juhla kuin Jumalan kunniaksi, esillä elämän suurimmat kysymykset, omasta halusta ja harrastuksesta, itsestään antautuen,—omat oppimattomat miehet opettamassa, elämälle todellista sisältöä, harrastuksille oikeaa suuntaa antamassa—vanhaa kulttuuria, omaa sivistystä—ei missään hän ollut sitä ennen nähnyt.

Ja tuolla kukkulalla kirkko—joka heiltä suljettiin! Hänen isänsä heille rakennuttama, jossa se oli tämä kulttuuri, joskaan ei saatu, niin ainakin tämmöiseksi kehitetty! Ja sinne ei heitä, näitä, päästetty muuta kuin kuulemaan tuomioita, moitetta, haukkumisia ja solvauksia siitä, että olivat sitä, mitä olivat. Mikseivät ovet itsestään avautuneet, luukut lentäneet selko selälleen, kellot alkaneet itsestään soida ja kutsua heitä sinne?—miksen minä juokse sinne, tempaa avaimia, riennä tapuliin, soita heitä isäni omaan kirkkoon?

Talo oli lahden pohjassa, rantaan laskeutuvalla rinteellä, ja salmien läpi näkyi siintävät selät etelää kohti. Pihanurmella ja aitovarsilla ja aittain rappusilla istui väkeä eväskonttiensa ääressä. Talo ei voinut kaikkia ruokkia, ainoastaan kutsuvieraat ja kaukamatkaisimmat, mutta kaikille tarjottiin talon puolesta ryyppäämistä, jota saivat noutaa itselleen suuresta korvosta ruoka-aitasta. He istuivat pienissä ryhmissä, hiljaa jauhaen ja jutellen, monellakin samanlaiset laihat eväät, jotka Antero oli nähnyt soutajallaan. Kaikki heissä Anteroa miellytti: se, miltä näyttivät, miten istuivat ja olivat, miten söivätkin. Siinäkin oli jotain, kuinka hän sanoisi, arvokasta, hillittyä, alakuloista—niinkuin ei se olisi ollut mikään tärkeä asia elämässä—ja samalla oli kuitenkin jotain kunnioittavaa ja nöyrää siinä, kuinka he »jumalanviljaa» käsittelivät, miten leivän mursivat ja hienolla veitsenkärjellä hipaisivat kipenen voita vakkasesta tai sillä suolakalaa leikkasivat ne, joilla ei voita ollut.

Eräässä ryhmässä istui järvelle päin katsellen miehiä, jotka jo olivat ateriansa päättäneet ja piippunsa sytyttäneet. Antero istahti heidän seuraansa, ja he ottivat hänet vastaan kuin vanhan tutun, jatkaen puhettaan:

–Arveltiin tässä, että mihinkähän pappi lähti semmoista kyytiä kahden soutajan kanssa?

Katsahtaen järvelle toiselle puolen lahden näki Antero pappilan maalatun veneen etenevän rannasta. Perässä istui Handolin ja ylä- ja alahangoilla oli kullakin soutaja. Ylempänä rannalla saunan luona luuli hän tuntevansa sisarensa liikkumatonna seisomassa.

–Minne hän nyt menee, kun eilen juuri tuli pitäjältä?

–Lienevätkö olleet sairaan luo hakijoita?

–Eivät mahtaneet olla sairaan luo hakijoita.—Ja sen äänessä, joka tämän virkkoi, oli vivahdus: kukapa häntä sairaan luo hakisi?

–Omille asioilleen minne lähtenee, koska näkyvät olevan omat renkinsä soutamassa.—Mutta Antero muisti Handolinin eiliset uhkaukset ja puheet lukkarin kanssa.

Hetken kuluttua virkkoi muuan mies ikäänkuin tuloksena omista ja muiden yhteen suuntaan menneistä ajatuksista:

–On sen kuultu jo kauan hakevan syytä heränneen kansan päälle, vaan ei ole vielä tainnut löytää mieleistään, mitä lienee nyt löytänyt siitä veräjän purkamisesta.

–Olisi ehkä saanut olla tekemättä se veräjän purkaminen.

–Mahtaisiko tuosta tuommoisesta nyt olla kenellekään riidan aiheeksi?

–Kovin kertoi renki hänen kiroilleen ja uhkailleen, kun näki veräjästä mennyn. Ensi kimmastuksessaan oli aikonut tulla vuorelle sieltä meitä pois ajamaan, mutta sitten oli kuitenkin kääntynyt pois ja mennyt hyvin tuohuksissaan kotiinsa, uhaten vallesmannilla.

–Ovat ne vainot vähemmistäkin nousseet.

Miehet alkoivat siitä muistella niitä suuria käräjiä, joita kymmenen vuotta sitten oli käyty Pohjanmaalla ja joihin oli haastettu talonpoikia täältäkin saakka, sekä Paavot että Rajalaiset että Ilpolaiset että monet muut, mitkä vastaajina, mitkä vierainamiehinä. Niissä oli pantu pappeja viralta ja muita suuriin sakkoihin tuomittu ja niitä vedellä ja leivällä vankeudessa maksatettu. Eikä oltu saatu toteen rikoksia muita kuin että oli pakanoille kerätty rahaa ja kokoonnuttu sanaa harjoittamaan.

–Semmoisistako syistä? huudahti Antero.

–Kun ei ollut muitakaan parempia,—mutta sehän se maailman mielestä onkin suurin rikos. Jos olisi maailman vallassa, niin kyllä kai kirkotkin suljettaisiin.

Tuo sanottiin tyynesti ja varmasti, niinkuin ei olisi ollut vähintäkään epäilystä siitä, että niin oli. Heidän vakaumuksensa siitä tarttui Anteroonkin. He eivät näyttäneet hetkeäkään epäilevän, että sellaiset vainot voivat milloin tahansa uudistua. Hän oli niinkuin hekin nyt varma siitä, että Handolinilla on jotain tekeillä ja että hän on lähtenyt sitä varten soutamaan. Hänen veneensä poistui nopeasti, ikäänkuin kiirehtien johonkin tarkoitukseen, joka voisi livahtaa käsistä, jos ei jouduttaisi kulkuaan. Ehkä minä sentään erehdyn? Mutta miksei se voisi olla mahdollista? Eikö Hartman ollut kehoittanut itseään rovastia antamaan ilmi kappalaistaan hänen saarnastaan juhannuspäivänä?

–Saadaan nähdä, että kun siitä uudet vainot nousevat, ovat ne tuimemmat kuin entiset.

–Mistä isäntä sen päättää?

–Minä päätän sen siitä,—oli miehellä heti vastaus valmiina, että kun ristityitäkin ennen muinoin vainottiin, niin kävi vaino joka kerta yhä julmemmaksi ja verisemmäksi.

Toinen mies lisäsi tähän:

–Se on monessa kohden tämä heränneen kansan kohta niinkuin ensimmäisten ristittyjen.

Oliko se itserakkautta, vai oliko se vilpitöntä lapsellista vakaumusta asiansa oikeudesta, että he vertailivat itseään ensimmäisiin apostolisen ajan kristittyihin? Heidän vilpittömissä, totisissa ja vakaissa kasvoissaan oli vastaus hänen kysymykseensä, ja eikö hän itsekin tuolla vuorella ollut saanut heistä sitä vaikutusta, että jotain tämäntapaista henkeä lienee ollut ensimäisen seurakunnan jäsenissä.

Eräät kasvot myhäilivät, ja mies virkkoi:

–Mutta on siinä vähän eroakin sen entisen ja tämän nykyisen ajan välillä. Apostoli Paavalin saivat surmatuksi, mutta eivätpä ole vielä tuolta meidän Paavolta saaneet hiuskarvaakaan revityksi, muuta kuin mikä heitä vanhuuttaan lienee itsestään tielle tippunut.

Leikki ymmärrettiin, eikä se vertailu ketään loukannut, ja kaikki kasvot vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn.

–Elä, elä, ettäkö olisi tuo meidän ukko suuremman suojeluksen alla kuin itse apostoli?

–Mitenhän lienee, mutta vaaroista varjelijansa näkyy hänellä vain olevan.

Ne olivat nähtävästi usein puheina olleita asioita ja otettiin esille oudon miehen uteliaisuuden herättämiseksi. Ja kun Anteron kasvot tekivät kysymyksen, aukenivat useat huulet valmiina kertomaan tapauksia, joita jokainen heistä näytti tuntevan jonkun, mutta se, jolla oli ollut sananvuoro, ehti sanomaan ennen muita:

–Niinkuin silläkin samalla käräjämatkalla, kun sen vihamiehet tarkoittivat häntä tappaaksensa. Tiesivät hänen lähtevän yötä myöten taipaleelle seurapaikasta ja asettuivat väijymään tiepuoleen, varustettuaan joka mies taskuunsa kiven. Oli tehty liitto semmoinen, että kun ukko tulee yksinään kävellen, niin silloin kivitetään hänet hengettömäksi. Ukko tuli yksinään astuen, ja kun tuli vihamiestensä kohdalle, niin hän virkkoi hiljaisella nöyrällä äänellä: »Niin olen minä syntinen raukka kuin tekin»—eikä tarvinnut muuta sanoa, kun miehet pudottivat pois kivensä ja antoivat ukon rauhassa mennä.

–Melkein samalla tavalla kävi toisellakin kerralla, ryhtyi toinen mies puhumaan,—se oli sitä pahinta vainon aikaa, kun oltiin kuin vimmassa heränneitä vastaan. Ei annettu heille rauhaa kirkonmäelläkään ja kotirauhattomuuden teko oli niin tavallista, että missä vain tiedettiin seuroja pidettävän, sinne tultiin niihin häiriötä tekemään. Meidän pitäjän vallesmanni oli antanut ystävilleen luvan, että missä vain tavannette herännyttä kansaa koolla, niin lyökää köysiin ja tuokaa meille, kyllä minä heistä huolen pidän. Oltiin meillä, ja oli siellä Paavokin, ja oli jo muutamia virsiä veisattu, kun töytää oven täydeltä miehiä sisään. Pyytelin heitä istumaan, mutta nuo pysähtyvät ovensuuhun ja jäävät siihen jurottamaan. Olivat niin vihoissaan, että hampaitaan kirauttelivat ja rystyitään yhteen hioivat. Meitä oli vain oman talon väki ja joku naapuri, heitä toista vertaa enemmän. Ukko istui rahilla sarkanuttusillaan, niinkuin se usein istuu, kyynärpäät polvia vasten ja pää käsien peitossa. Näytti, kuin olisi itkenyt, mutta jos itkikin, niin en luule pelosta itkeneen, vaikka hänelle oli kielillä puhujain suun kautta usein ennustettu, että hänen verensä kerran vainoojain käden kautta vuotaman pitää. Sitä mahtoi itkeä, että maailma pimeydessä vaeltaa ja valkeutta vihaa. Vainomiehet mahtoivat odottaa, että ukko alkaisi puhua, niin sitten kävisivät käsiksi. Vaan kun virsi oli loppunut, niin oikaisihe ukko ja käski aloittaa virren »Mun sielun', ruumiin' omas' on, its' Herra armas tiedät tuon, siis omas ota huomahas, en joukkoo julmain pelkää taas.» Itsekin veisasi hän pää pystyssä. Ennenkuin oli virsi veisattu loppuun, niin oli jo isoin osa vainomiehistä hiipinyt pois. Muutamia jäi vielä jälelle, ja olivat he virren loppuun asti eivätkä lähteneet sittenkään, vaan jäivät koko illaksi ja heistä tuli ukon parhaat ystävät—tuoss' on heitä yksi.

Tummaverinen ja tuiman näköinen mies, joka kertomuksen kestäessä oli istunut jäykkänä ja liikkumatonna, hymähti nyt hiukan ja virkkoi:

–Tass' on yksi, joka ei ole Iskarjoottia parempi. Siinä istui toinen virkeäsilmäinen ja vilkasilmeinen mies, eloisat kasvonsa omituisena vastakohtana totiselle puvulle.

–Teki se kerran toinenkin virsi tehtävänsä, alkoi hän. Oli tanssit ja pelit talossa. Ukko kulkee ohitse ja sanoo toverilleen: »Eikö lähdetä sisään, miehet?» Nämä luulevat ukon leikkiä laskevan, vaan ukko sanoo toiselle heistä: »Mene sinä pelarin viereen istumaan, ja kun peli ja tanssi parhaillaan käyvät, niin silloin paina viulun rokaa, että se ilkeästi korahtaa, ja sinä toinen ala veisata: Ah surutoin, koska synnistä lakkaat?» Mentiin niin sisään, ja tehtiin niinkuin ukko oli neuvonut, ja kun tanssi parhaillaan kävi, niin painoi toinen pelarin rokaa ja toinen alkoi veisata kovalla ja kimakalla äänellä: »Ah surutoin, koska synnistä lakkaat?» Siihen jäi soitto ja hyppy, ja ennenkuin virsi oli veisattu loppuun, oli tanssiväessä tapahtunut semmoinen muutos, että alkoivat veisata samaa virttä, ja kun ukko lankesi polvilleen, niin lankesi tanssiväki kanssa, ja ukko piti heidän kanssaan hartaat rukoukset, ja juoposta pelimannista tuli oikea ihminen.

Oli myhäilty ja vaihdettu merkitseviä katseita, joiden tarkoitus selvisi, kun Anteron korvaan kuiskattiin: »Se oli tuo itse se pelimanni.»

Miehet lämpenivät, koettivat kukin ehtiä ennen muita kertomaan, mitä muistivat, aloittivat yht'aikaa, ja jos oli kuuntelija kertojalla, niin jatkoi; vaan jos kuulijat kallistivat korvansa toisaalle, niin keskeytettiin kertomus ja aloitettiin, kun toinen oli lopettanut.

–Kerrankin oltiin Kuopion markkinoilla, eikä siitä niin pitkää aikaa olekaan, niin pidettiin seuroja kortteeripaikassa. Veisata ei uskallettu, mutta sanaa selittelivät siinä hiljalleen ja vuoronperään Paavo ja Pohjanmaan papit. Silloin alkoi kuulua ääniä ja askelia ikkunan alta. Eivät sitä muut ehkä olisi niin miksikään älynneet, mutta ukolla oli aavistuksensa, ja hän huusi yht'äkkiä: »Kortit pöytään, eikö täällä kellään ole kortteja?» Muuan poika löysi taskustaan kortit ja vei ne ukolle. Tämä levittää ne nyt eteensä pöydälle. »Ja tuo nyt sukkelaan tänne se viinaputelisi, josta äsken maistettiin!» sanoi hän isännälle ja asetti senkin eteensä pöydälle. »Onko sinulla pataa, niin paiskaa pöytään!» huusi ukko eikä ollut näkevinäänkään, kun viskaali tuli sisään ja katseli ensin vähän kummissaan ukon kortinlyöntiä ja lähti tiehensä, mutisten mennessään: »Kah, täällä kun sanoivat olevan vääräuskoisia, vaan oikeita lutheerilaisiahan nämä onkin.»

Juttu seurasi juttua, kasku kaskua. Kerrottiin, kuinka Paavo oli sanansa voimalla hulluja ja kaatuvaisia parantanut, kuinka hän muutamalla sukkelalla sanalla oli saanut murheelliset ja alakuloiset vapautetuiksi. Antero istui siinä ja oli heidän kerääntyessään hänen ympärilleen joutunut laidasta melkein keskelle. Piiri oli suurentunut, ja kuulijoita ja kertojia oli tullut yhä uusia sitä mukaa kuin olivat lopettaneet syöntinsä sekä sisällä että ulkona. Hän alkoi nähdä Paavoa heidän silmillään. Ne kutoivat jo tarun verhoa hänen ympärilleen, loivat hänestä itselleen kansallissankaria, jossa tunsivat oman henkensä, näkivät omat avunsa. Hän oli heidän Snellmaninsa, heidän Lönnrotinsa, heidän tietäjänsä, laulajansa iänikuinen.

–On se ukko ollut monessa muokassa.

–Kuka on ollut monessa muokassa? kysyi silloin Ukon ääni takaapäin.– Minuako tässä panetellaan?

–Teitäpä teitä, valehdellaan päällenne, pahaa puhutaan…

–Sanos, Paavo, kysyi vanha pappi, joka oli tullut aitasta ja sen rappusilla istuen kuunnellut puheita; minä olen sinulta aina aikonut kysyä yhtä asiaa, jota olen usein kuullut kerrottavan.

–Ka, kysy, kysy.

–Sanotaan, että sinun luoksesi oli kerran tullut kaukaa Karjalasta mies, hakemaan sinua erään tuttavasi luo, joka oli ennen kuolemaansa tahtonut sinua tavata.

–Niin tuli.

–Ja sinä rupesit laittamaan lähtöäsi ja pukeutumaan matkallesi, kun yht'äkkiä sanoit: »Ei se mies enää minun lohdutustani tarvitse, hänen maallinen matkansa on jo päättynyt». Hakumies palasi yksin kotiinsa, ja kun tuli sinne, niin oli sairas jo vainaja, oli kuollut samalla hetkellä, kun sinä olit sen ilmoittanut. Sinun sanotaan tietäneen tapauksesta erityisen sanantuojan antaman aavistuksen avulla, kuka sitten lienee ollutkaan se sanantuoja.

Paavo oli istuutunut akan rappusille ja kuunnellut kulmat otsaan vedettyinä ja huulet torvella. Hän vaikeni, mutta hänen kasvonsa olivat kuin pinnistyksessä.

–Vaan jos se olikin piru, se sanantuoja? sanoi hän sitten yht'äkkiä ja koetti sanoa sen leikillisesti, mutta äänessä oli jotain tekemällä tehtyä huolettomuutta, ja silmässä välähti hetkeksi ilme niinkuin taikauskoisella.—Niinpä niin, jos se olikin piru?

Ne eivät oikein, tienneet, oliko tuo totta vai leikkiä, ja näyttivät odottavan, minkä käänteen hän itse sille antaisi.

–Saattoi olla yhtä hyvin rohveetallinen aavistuskin, kuului vihdoin joku ääni joukosta sanovan, niinkuin olisi kaikkien puolesta sanonut.

–Oli se aavistus niin rohveetallinen, sanoi Paavo, että jos silloin lähdin, niin ennätin vielä nähdä elävänä miehen. Hän ei kuollut sillä hetkellä kuin oli ollut ilmoittautuvinaan kuolleeksi, vaan huusi vielä kolme päivää ja kolme yötä minua luoksensa, mutta lohdutuksen tuoja oli antanut vihollisen pettää. Semmoinen on teillä rohveetta.

Oltiin vaiti. Hetken päästä virkkoi ukko:

–Se vaikka onkin sidottu, niin koettaa tehdä ja tekeekin vielä kolttosiaan. Se on välistä niin rohkea ja hävytön, että kun ei saa miestä itseään valtaansa, niin pitää käydä hänen hevosensa kimppuun. Mitenkä teki kerran? Haastan, kun tuli näistä puhe. Olin silloin vielä isän mökillä enkä saanut rauhaa, kun olisi pitänyt käydä ystäviä puhuttelemassa autuuden asiasta, mutta ei ollut siihen aikaan ystäviä kahta penikulmaa lähempänä, sielläkin vain kaksi vaimoihmistä, muuan leski ja hänen tyttärensä. Päivällä en päässyt, yö oli lyhyt ja matka pitkä. Luonto veti niin voimakkaasti, että täytyi tehdä se, mikä ei ehkä aivan oikein ollut: ottaa haasta hevonen ja hypätä selkään. Mutta kahden mäen notkossa juuri puolitiessä pysähtyi ruuna ja meni siinä silmänräpäyksessä niin märäksi, ettei kuivaa karvaa, ja värisi kuin viluinen koira. Ja minuakin tuntui jokin voimakas käsi hartioista painavan. Kolme kertaa peräkkäin piti minun huutaa: »Olen Ristuksen verellä lunastettu!»—ennenkuin sen kaviot maasta irtautuivat.

Ei taaskaan puhuttu mitään, näyttiin vain odotettavan jotain uutta.

–Miten selittää Paavo sitten tämän merkillisen tapauksen? kysyi vanha pappi.

–Mitenkäs sinä sen selittäisit, pappi ja lukenut mies?

–Minä selittäisin sen niin, että se oli uskosi, joka auttoi sekä sinut että hevosesikin.

–Oikein sanottu.

–Niinpä niin, jopa toki, kuului hyväksyviä ääniä ympäriltä.

–Usko palkitaan, epäusko rangaistaan.—Ja hän kertoi esimerkkejä siitä, miten Jumala oli häntä rangaissut hänen epäuskonsa tähden. Kauan hän oli estääkseen Jumalan kaikkivaltiaan aikeita toteutumasta yrittänyt suojella halmettaan hallalta, koonnut risuja isot röykkiöt sen ympärille ja polttanut niitä siinä yökaudet. Kahtena yönä oli Jumala antanut ihmisyrityksen onnistua, ja halme oli säilynyt, mutta kolmantena oli näyttänyt voimansa ja keskeltä tulien liekkiä vienyt viljan.

–Ottihan se, silloin otti, mutta toisella kertaa antoi, kun en itse enää mitään osannut.—Hänellä ei enää ollut jyvääkään kotona, oli nähnyt nälkää monta päivää. Lähti soutamaan järven yli naapuriin, mutta oli niin väsynyt, etteivät airot käsissä pysyneet, ja tuuli vei venettä mihin tahtoi, vei vihamiehen rantaan. Ei olisi mennyt siltä mieheltä mitään pyytämään, mutta tämä näytti olevan Jumalan tahto. Mutta tylysti otti rikas isäntä vastaan, ei mitään antanut, käski menemään muuanne. Sen verran jaksoi vain ajatella, että näkyy nyt olevan Jumalan tahto, että sinun syntisen nyt on ennen kuolemaasi nöyrtyminen vihamiehesi edessä.—En jaksanut lähteä, en tahtonut jäädä tupaan, panin maata aitan rappusille ja ajattelin: yhtä hyvä kuolla tähän kuin kotiinkin. Silloin oli tullut Jumalan aika, ja hän hellytti rikkaan miehen sydämen ja käski hänen tulla täyttämään säkkini. Ne on Jumalan töitä ne, epäuskoisen neuvoksi ja opiksi.

Hänen herkässä mielessään vaihtelivat muistot ja tunteet. Äskeinen hilpeys oli kadonnut, ja hänen äänensä värähti:

–Hän neuvoo meitä hellällä kädellä, hän kurittaa meitä kovalla kouralla, kun emme ilman tajua. Kun ei paatunutta muuten saanut pehmenemään eikä mieltä maailmasta irtaumaan, niin katsoi parhaaksi ottaa sen, mikä oli maailmassa kaikista kalleinta ja rakkainta. Syntieni tähden vietiin minulta viimein oma poikani. Lähin naapuri oli vainoon noussut, löi lapsen metsässä kuoliaaksi ja ohjasperät kaulaan solmittuaan ajatti omalla hevosellaan kotiin. Se oli sitä pahinta vainon aikaa. Vaan tapahtukoon tahtosi, vanhurskas Jumala. Mitäpäs näistä enää muistelemme. Veisaamme virren.

Hän pyyhkäisi kyyneleen silmänsä kulmasta. Taas puhkesivat niinkuin äsken vuorella väen tunteet virteen.

Virren kestäessä oli Karoliina ilmaantunut ja viitannut luokseen Rajalaista, joka istui laidempana kehässä. Antero näki sisarensa, hätäinen ilme kasvoilla, hänelle jotain selittävän. Kun virsi oli loppunut, tuli Rajalainen Paavon luo ja kertoi, niin että muutkin kuulivat, että Handolin oli lähtenyt Kontolaan antamaan heitä ilmi luvattomasta kokouksenpidosta ja väkivallan teosta.

–Olisi ehkä pitänyt antaa olla sen aidan repimättä, sanoi joku.

–Saapi se pappi puuhata, ei sen puheista kukaan perusta, sanoi Ilpolainen.

Mutta siihen sanoi Ukko:

–Se on Jumalan vallassa, jos tahtoo antaa minkä onnistua. Ei pidä heittäytyä huolettomuuteen. Jumala voi vainot lakkauttaa, mutta voi myöskin antaa niiden uudistua, ja taas häpeäänkin tulla. Mutta minkä Hän tekee, sen Hän tekee meidän tähtemme. Tapahtukoon Hänen tahtonsa.

Ja siitä alkoi hän puhua jumalansanaa, ei niinkuin äsken vuorella suurelle joukolle, vaan niinkuin erityisesti jollekulle vieressänsä istujalle, istuen aitan alimmalla rappukivellä, sanojaan ylentämättä, ääntään koroittamatta, päätään nostamatta. Se oli kuin hiljaista rukousta, omin sanoin, hänen yksityistä kääntymistään Herran puoleen, mutta samalla kaikkien puolesta, johon ne kaikkea kuulemattakaan tunteellaan ja mielialallaan yhtyivät. Ei nyykähdystä, ei huokausta, tuskin liikahdustakaan. Ne, jotka seisoivat taampana ja olivat uteliain korvin koettaneet kuunnella, mitä Paavo äsken oli itsestään puhunut, lyykähtivät nyt maahan, mikä istualleen, mikä kyykkysilleen, tähän tuparakennuksen ja aittojen varjoon. Kaikki liike oli talossa lakannut. Kun tytöt tulivat raintoineen lypsyltä, laskivat he, huomattuaan Ukon puhuvan, kantamuksensa maahan ja kyyristyivät niiden ääreen siksi, kunnes hän oli lopettanut.

Antero ei kuunnellut puhetta, katseli vain tätä hiljaiseen hartauteen ja yhteiseen mielialansa sointuun vaipunutta seuraa. Hän ei huomannut puhujan lopettaneen, ennenkuin kuuli hänen sanovan:

–Veisaamme sitten erovirren.

Se oli lyhyt, muutamia värssyjä vain, jonka jälkeen ei kukaan enää uutta aloittanut. Sen loppu oli lähdön merkki. Melkein sanaa sanomatta he alkoivat hajaantua äänettöminä toistensa käsiä puristaen ja kädellä olkapäitä koskettaen. Joku leuka vain värähti, joku esiliinan nurkka pyyhkäisi silmän kulmaa. Kontit otettiin tikapuilta tai aidanseipäistä ja kiinnitettiin selkään. Toiset katosivat maan puolelle, toiset laskeutuivat rantaan ja lähtivät soutamaan. Ne, jotka sattuivat kulkemaan Anteron sivu, pistivät hänelle ystävällistä, lujaa kättä.

Miksi he lähtivät niin pian? Oli kai tapa semmoinen. Mutta Anterolle tuli kuin kaiho mieleen, niinkuin tyhjyys keskeytyneestä ystävyydestä, tuskin alkuun päässeestä. Hän olisi tahtonut kuulla lisää, olla enemmän yhdessä, tutustua heihin lähemmin. Olivatko he saaneet tyydytyksensä yhdessäolosta? Tätäkö vähäistä aikaa varten he olivat tulleet pitkäin matkain päästä? Mutta heille oli kai riittävä lyhempiaikainenkin yhdessäolo, he tunsivat toistensa mielipiteet, olivat selvillä yhteisestä asiastaan, eivät kaivanneet eivätkä tarvinneet muuta kuin verestää vaikutelmiaan. Ja matkalla, korpia kävellessä ja selkiä soutaessa, he tietysti vaihtavat ajatuksiaan, tekevät toisilleen selkoa tunteistaan, kertailevat Paavon puheita, muistelevat tätä suurta juhlapäivää.

Mitä mahtavat he puhua hänestä, heidän Haakmanni-vainaansa ainoasta pojasta, joka ei ole pappi eikä aiokaan papiksi—mikä virka heistä on korkein, kaunein ja kunniakkain virka.

Hän olisi tahtonut ansaita heidän luottamuksensa, voittaa heidän ystävyytensä, tehdä jotain heidän hyväksensä, jotenkuten osoittaa, että hän oli isänsä poika.

Yht'äkkiä se selvisi hänelle—matkalla kotiin veräjän kohdalla, kirkon luona. Hän estää vainon, jos semmoista on tekeillä. Hän rientää Handolinin jälkeen. Tuoko juoppo, saituri, vaimonsa kiduttaja, leipäpappi, matkalla ilmiantamaan heitä. Se ei voi koskaan onnistua, se on mahdotonta. Mutta jos niin kävisi, jos maailma sittenkin olisi semmoinen? Silloin hän astuisi vaikka koko maailmaa vastaan. Kaikki hänen muut tehtävänsä näyttivät hänestä tämän rinnalla joutavilta ja toisarvoisilta. Ei millään muulla hän nyt näyttänyt voivan palvella isänmaata ja kansaa niinkuin tällä.