Kun Antero aamulla heräsi, kuuli hän alhaalta miesäänien puhelua, joka tuntui melkein väittelyltä. Katsahtaessaan ulos ikkunasta hän näki heränneitä miehiä pihalla nojaamassa aitaa vastaan ja tunsi niiden joukosta Paavo Ruotsalaisen ja Rajavaaralaisen. Hän pukeutui pian ja laskeutui alas porstuaan. Handolin istui verannalla, piippu hampaissa, syrjittäin Helanderiin, joka seisoi ovessa takanaan vanha harmaahapsinen pappi ja eräs talonpoika. Ne olivat juuri poislähdössä.

–Saanemme siis kokoontua vuorelle, koska meidän ei ole sallittu kirkkoon kokoontua. Jumala ei meiltä ainakaan huonettaan kieltäne, jos jumalattomat sen tekevätkin, virkkoi vanha pappi ääni värähdellen.

–Menkää lammaskatrainenne, mihin aituukseen menettekin, sanoi Handolin kiihtyneellä äänellä,—kunhan ette vain minun aituuksiini mene.

–Et ole kieltänyt tanssijoilta etkä kokonpolttajilta tietä Ristivaaralle etkä tahtone kieltää sitä meiltäkään, sanoi Helander koettaen hillitä mielensä kuohua.

–Kulkekaapa mistä kuljettekin, mutta minun peltojeni kautta ette sinne kulje.

–Se on vanhan kansan kirkkotie venevalkamaansa, eikä pastori sitä voi tukkia, virkkoi talonpoika.

–Elä sinä, Ilpolainen, tule minua neuvomaan! hönkäsi Handolin. Tie vaaralle kulkee minun peltojeni kautta, ja minun vallassani on lain mukaan sulkea se, keneltä tahdon, ja teiltä minä sen nyt suljen.

–Hyvä on, sanoi Helander.

–Jos mikä vahinko tapahtuu, niin se lain mukaan korvataan, sanoi Ilpolainen.

–Jaa, jaa, jos mikä vahinko tapahtuu, matki Handolin heidän peräänsä, —mutta se ei ole sillä hyvä!

Paavo oli ilmaantunut ovelle:

–No, olet häntä sinäkin paimen,—kun muut sinulle karjan susien suusta karsinaan ajavat, niin sinä heiltä karsinan oven kiinni paiskaat.

Sen sanottuaan pyörähti hän muiden jälkeen. Handolin huomasi Anteron.

–Siinä ne nyt näet, millaisia ovat, haukkuvat suut silmät täyteen, ja minun pitäisi heille vielä kirkkoni antaa, että siinäkin vielä haukkuisivat.

Antero ei vastannut mitään. Renki kulki pihan poikki, ja Handolin riensi hänen jälkeensä.

Juotuaan kahvit meni Antero kävelemään kirkolle päin. Kirkko oli vähän ylempänä kuin pappila, ja sen luota näkyi toisaalta lahti ja sen rannalla olevat kirkonkylän talot, toisaalta niemessä oleva jylhä Risti- eli Panuvaara, jonne tultiin kaitaista polkua myöten, missä pappilalla oli peltoa ja niittyä. Vuorelle ei ollut muuta tietä kuin se, joka sinne kirkon veräjästä vei tätä notkoa myöten.

Veräjällä seisoi muutamia miehiä katsomassa pappilan renkiä, joka oli ottanut pois jalkapuut ja asetteli niitä veräjän päälle sen korotukseksi. Renki ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen tehtäväänsä ja murisi puoleksi itsekseen, puoleksi ympärillä seisoville:

–Luuleekohan tuo tällä tien taivaaseen keltään tukkivansa? Yli menee sielu siitä veräjästä, eikä taida kysyä Lantaliinin esteitä enemmän kuin sen viittojakaan.

–Työllä häntä olet sinäkin, Matti.

–Tämän vuoden teettänee, minkä tahtonee, mutta keyriltä pyöräytän körtit selkääni, pyöräytän kiusallakin.

* * * * *

Aamiaista syötäessä purskahti Handolin yht'äkkiä kesken syöntinsä leveään nauruun:

–Kävitkö, lanko, katsomassa sitä meidän Matin aidanpanoa?

–Kävin.

–Ei ne nyt ainakaan yli pääse, mahtaisiko porsailta pitää raotkin tukkia?

Vastauksena siihen virkkoi Karoliina kalpeana ja kaikki voimansa ponnistaen, Anteron puoleen kääntyen:

–Ilpolan emäntä lähetti sinulle, Antero, terveisiä, että olisit sinäkin hyvä ja tulisit heille.

–Vai niin, minä tulen hyvin mielelläni.

–Saat tavata siellä isän ja äidin vanhoja tuttavia.

–Ketäs muita sinne sitten menee? kysyi Handolin.

–Olen minäkin aikonut mennä—Anteron kanssa, sanoi Karoliina, nousten ottamaan lautasta miehensä edestä.

–Sinäkö? Minnekä? Ilpolaanko?

Veri oli puhaltunut Handolinin päähän, korvalehdet punoittivat, lihava niska melkein sinerti. Käsi vavisten kaatoi hän sahtia lasiin, tyhjensi sen yhdellä siemauksella pohjaan, loi julmistuneen katseen Anteroon ja Karoliinaan ja nousi sitten ylös, paiskaten oven kiinni kamariinsa, josta alkoi kuulua kiivasta kävelyä ja tuolien kolahtelua ja itseksensä-haastelua.

–Ehkä minä en sentään,—sopersi Karoliina.

–Jos et sinä sitä nyt tee, niin et sitä enää voi koskaan tehdä.

–Niin, niin, kyllä minä sen nyt,—mennään—tulkoon, mitä tuleekaan, tehköön, mitä tekeekin!

–Pelkäätkö todellakin, että hän voisi jotain tehdä?

–Kun hän on tuolla päällä, voi hän tehdä mitä hyvänsä.—En ole milloinkaan vielä nähnyt hänen luovan minuun semmoista katsetta—mutta mennään nyt—mennään nyt heti paikalla! Mennään täältä kyökin kautta…

–Me menemme täältä, ei meidän tarvitse mitään paeta.

–Niin, niin, mennään sitten täältä.

Vasta kun oli ehditty kirkolle, sen suojaan, eikä pappilaa näkynyt, rauhoittui Karoliina, muuttui yht'äkkiä, sai silmiinsä riemastuneen ilmeen.

–Jumalan kiitos, voi, kuinka minun nyt yht'äkkiä on hyvä olla!—Tuolla ne jo tulevat, istutaan tähän.

Ilpolasta päin näkyi lahden rantaa kiertäen tulevan pitkän pitkä jono kansaa, peittyen välistä puiden taa, kiemurrellen ylös kirkolle tuovaa tietä, ensin miesten harmaa jono, sitten naisten sininen. Kun eellimmäiset olivat saavuttaneet kirkon aidan, olivat viimeiset vielä alhaalla puolimatkassa.

Mistä oli yht'äkkiä ilmaantunut tänne tuo väen paljous? Oliko koko Suomen kansa pukeutunut harmaaseen ja siniseen? Ja Anterosta oli kuin ei muualla olisi ihmisiä ollutkaan, kuin koko maailma olisi astunut siinä itsellensä panemaa päämäärää kohti. Ja tuo tuolla, se tahtoi veräjäpuilla sulkea heiltä tien.

Eellimmäisinä kulkivat samat miehet, jotka olivat äsken olleet pappilassa. Veräjä oli nyt auki maata myöten, ja veräjän pielessä seisoi Ilpolan isäntä, kehoittaen kulkemaan polkua ja varoittaen piennarta polkemasta.

Antero ja Karoliina seisoivat kirkon seinämällä ja odottivat ohikulkua. Eräs vanhempi ja toinen nuorempi nainen erosivat muista ja tulivat tervehtimään. Ne olivat molemmat körttipuvussa, mutta kasvot ilmaisivat herrasväkeä.

–Tässä se nyt on Antero, sanoi Karoliina.—Tämä on kanttuurska, entisen kanttorin leski ja hänen tyttärensä Emma.

–Ei taida Antero muistaa—kuinkapas muistaisikaan, vaan on Antero monet kerrat minun sylissäni istunut.

Heidän molempien, äidin ja tyttären, kasvojen ilme oli ystävällinen ja avonainen ja kädenlyönti pehmoisen hellä. He lähtivät sen enempää siinä puhumatta menemään Karoliinan kanssa, ja Antero jäi heistä vähän jälelle.

Kun viimeiset olivat menneet veräjästä sisään, sulki Ilpolainen sen omin käsin. Eellimmäiset olivat silloin jo saapumassa vuoren laelle. Nähdessään heidän siinä kiipeävän, hartiat hiukan kumarassa, hitain askelin, joiden tahtiin hän itsekin pian yhtyi, kadoten milloin lehtoon, milloin vanhan ahon reunaa kulkien, tuli Anteron mieleen kuva, jonka hän oli lapsuudessaan jossain nähnyt, kuva kaitaisesta vuoren rinnettä nousevasta tiestä, jota uskovaiset vaelsivat taivaaseen, sill'aikaa kun toiset leveätä alamäkeä tanssivat kadotukseen. Ei sanaakaan puhuttu, ei kuulunut ääntäkään, silloin tällöin vain joku rykäisy. Ei kukaan katsahtanut taakseen, ei kupeelleen, eteensä ne vain tuijottivat. Mäen rinne oli alussa lehtoa, ja lehto kasvoi hyötyvää heinikkoa, marjanvarsikkoa ja painannepaikoissa kuolleenkouria. Ylempänä oli vanhaa, kauan sitten palanutta metsää, sen alla nokisia kantoja ja mustuneita satavuotisia runkoja pitkällään maassa, puoleksi siihen hiiltyneitä. Tuon tuostakin katsahti Antero taakseen ja näki erämaan yhä laajenevan. Kun pappila ja kirkonkylä välistä katosivat, ei näkynyt asutusta missään, ei olisi luullut ihmisiä muualla olevankaan kuin tässä. Missä ne kaikki asuvat, mistä ne ovat tänne tulleet, minne menevät? Kaikki oli kuin satua, unta…

Alkoi kuulua veisuuta ylempää. Oltiin taas lehdossa, tuuheassa pikkukoivikossa, ei nähnyt mitään ympärilleen, edestä vain aukeni, jyrkän tien siellä laajetessa, palanen vaaleapilvistä taivasta. Sitten näkyi suuria, jylhiä kalliopaasia, niitä vasten ensin päitä ja selkiä, ja kun Antero oli vielä ottanut muutamia askeleita, näki hän ihmisjoukon kiertyneenä kuin kiemurtelevaksi nauhaksi, miehet sisempänä kehässä, naiset ulompana, pyöreällä tasaisella lakeudella kuin linnanpihalla, jota muutamassa paikassa rajoittivat kuin raunioiksi sortuneet muurit, toisessa korkeat köyristyneet koivut, joiden lomitse siinti taivasta ja kaukaisia vaaroja.

Keskellä lakeutta oli vanhan, jo puoleksi lahonneen koivunkannon ympärillä tasaisia paasia, suurempia ja pienempiä, yksi toisia korkeampi. Kansa oli jättänyt kivet tyhjiksi, ja Paavo ja arvokkaimmat isännät olivat asettuneet niille istumaan.

Kesti vähän aikaa veisuuta, ja Antero istui metsän laidassa vaimojen takana ja näki edessään naisten peitetyt päät ja miesten tukat, tuolta toisaalta toisten kasvot, kaikki liikkumattomina kuin olisivat olleet kuvia, patsaita, lumotuita salaperäisiä olennolta, joiden joukkoon hänkin kuului, joiden yhteyteen hänkin suli. Päivä oli tyven, taivas hienossa harsopilvessä, aurinko peittyen sen taa. Virsi hymisi kuin itsestään, kuin kenenkään laulamatta ja kuitenkin kaikkien noiden yhteisestä rinnasta tullen. Hänelle tuli sama tunne kuin joskus hautausmaalla, missä satojenkin henkien koolla ollessa on kuin olisi yksin ja jossa samalla tuntuu olevan läsnä elävinä kaikki ne, jotka siinä jossain elävät ja piilevät maanalaisissa asunnoissaan.

Yht'äkkiä hän heräsi, sai kiinni todellisuudesta, kun virsi lakkasi ja syntyi hiljaisuus. Tuossahan istui Karoliina, maassa hänen edessään. Kohosi istualtaan se vanha harmaahapsinen pappi, joka äsken oli puhunut Handolinin kanssa pappilan rappujen edessä. Hän seisoi hetken aikaa äänetönnä, oli totinen ja tyyni. Kun hän alkoi puhua, oli ääni syvä ja varma eikä sanaakaan sammallellut, ei kohonnut eikä laskenut.

–Rakkaat ystävät, alkoi hän, olin toivonut saavani julistaa Herran sanaa hänen omassa huoneessaan täällä niinkuin muuallakin, teidän esi-isäin hiellä ja vaivalla rakennetussa. Olisipahan silloin kuka tahansa voinut tulla kuulemaan, millaista on muka se väärä oppi, jota meidän sanotaan levittävän ja jolla maailmaa villitsevän. En tahdo ketään soimata enkä tuomita, sillä kukin saakoon vastata teoistaan Herran edessä, joka antaa kullekin palvelijallensa hänen todistuksensa ja palkkansa siitä, mitä hän on tehnyt ja tekemättä jättänyt. Elkäämme sentähden napisko, kun nyt olemme täällä hänen oman avaran kattonsa alla, siinä Herran huoneessa, jonka hän aikain aamuna itse rakensi silloin, kun erotti vedet vesistä ja pimeyden valkeudesta. Sitä vartenhan hän kukkulansa nosti, että niille nousisimme ja niiltä silmämme yhä ylemmäksi nostaisimme. Joka paikassahan hän on läsnä, eikä meidän ole katsominen aikaa eikä paikkaa, missä häntä palvelemme ja rukoilemme, kunhan häntä hengessä ja totuudessa rukoilemme. Mutta niin on minusta kuitenkin, kuin sydämissämme ja hengessämme seisoisimme häntä tavallista lähempänä täällä, josta nyt ajatuksissamme kohotamme kätemme häntä kohti, niinkuin Mooses vuorella nosti kätensä, silloin kun hänen kansansa, Herran oma kansa, laaksossa taisteli pakanoita vastaan. Herra ei hyljännyt omaa kansaansa, eikä hän hylkää meitäkään, niin kauan kuin uskomme kädet häntä kohti ojennamme. Hän on näyttävä meille ja koko meidän kansallemme tien luvattuun maahan, kuljettava meidät sinne syntiemme Siinain korvesta ja epäuskomme erämaasta, jossa tähän saakka olemme harhailleet ja yhä vieläkin harhailemme.

–Minä tahdon puhua vähän tästä paikasta, jossa nyt seisomme. Tästä, missä nyt juur'ikään viritimme virtemme Herran tykö, on kuulema ennenkin uskonsa ja pyhän ristinsä puolesta kilvoitteleva kansa virtensä kaikkivaltiaan tykö kaiuttanut. Kun kansa näillä seuduin vielä pakanuuden pimeydessä vaelsi, niin tähän kuuluu jumalansanan julistaja ensimmäisen ristinsä pystyttäneen, tälle Ristivuorelle, josta sen sanotaan nimensäkin saaneen. Kerrotaan, että pakanat tahtoivat tappaa hänet, joka tässä jumalansanaa julisti, mutta Herra piti varjelevan kätensä hänen ylitsensä eikä häntä tuli polttanut eikä pakkanen tuhonnut, vaan sen sijaan syttyivät tuleen ja poroksi paloivat pakanain omat epäjumalat. Tältä vuorelta ja tuosta kirkosta ja pappilasta levisi sitten evankeliumi kaukaisimpiinkin korpiin ja ihmissydämien synkimpiin soppiin. Monesti kirkko poltettiin, monesti pappila tuhaksi paloi ja vietiin sen asukkaat vieraalle maalle. Mutta taas kasvatti ja lähetti Herra tänne uusia miehiä, ja uudestaan rakennettiin Hänen huoneensa ja uudella voimalla Hänen sanaansa julistettiin. Ei ollut kansa enää pakanallista, olihan sillä jo tieto ainoasta oikeasta Jumalasta, mutta tahto kuulla hänen kutsumistaan puuttui. Synteihinsä se oli soennut, paheisiinsa paatunut. Ihmeelliset ovat olleet Herran tiet, joita myöten hän on Suomen kansaa kuljettanut, mutta kaikista ihmeellisimmät juuri tällä paikkakunnalla. Muistavathan vanhat vielä kertoa, kuinka hän eräänä päivänä antoi henkensä puhaltaa seudun yli niinkuin ennen apostolien aikoina, ja tuolla niityllä, jonka yli äsken tulimme, kaatui silloin Herran voimasta kansaa kuin kuolleena maahan. He eivät kuitenkaan kuolleet, vaan näkivät siinä kuin taivaallisia, erinomaisia näkyjä ja puhuivat monilla eri kielillä, joita Herra heille opetti niinkuin apostolienkin aikoina.—Ja joku aika sen jälkeen, kun vihollinen oli ilmaantunut Herran peltoon ohdakkeitaan kylvämään, lähetti hän tänne voimallisen kitkijän, talutti hänet melkein kädestä pitäen tänne, Hagman-vainaan, saarnaamaan, herättämään, sanallansa voittamaan, rankaisemaan ja paatuneita sydämiä pehmittämään. Te, jotka täällä häntä kuulitte ja hänen opetuslapsiansa olitte, tiedätte paremmin kuin minä, mitä teille hänessä annettiin ja mitä teiltä otettiin, kun hänet teiltä temmattiin sinä suurena nälkä- ja tautivuonna. Hänen vanhana ystävänään nuoruuden ajoilta, jolloin Herra meidät yhdessä herätti ja antoi meille armon tulla yhdessä vainotuiksikin ja uskomme tähden maailmalta kuritetuiksi, olen minä tahtonut hänestä virsien lomassa muistuttaa. Emme saaneet kokoontua hänen vanhaan kirkkoonsa, mutta olemmehan täällä, hänen vuorellaan, jossa hänkin usein puhui, silloin kun kirkko kävi ahtaaksi niille, jotka tahtoivat kuulla elämän sanaa hänen huuliltaan. Kertoisin teille hänen sanojaan, jotka aina olivat puhdasta ja väärentämätöntä jumalansanaa, sillä raamattu oli hänen kirjansa ja siitä hän oppinsa ammensi, ei ihmisten kirjoista. En jaksa nyt kuitenkaan enemmän puhua, mutta puhukoon hänen toverinsa ja yhtä hyvä ystävänsä Paavo. Mieluista olisi kuitenkin kuullakseni, jos veisaisitte hänen muistoksensa ja itsellenne ylennykseksi hänen virtensä, joka oli hänelle muita rakkaampi.

Hän astui alas kiveltä ja jäi istumaan sen reunalle kädet ristissä polvien välissä riippuen. Samassa alkoi virsi, jonka kaikki osasivat ulkoa, mutta josta Anterolle oli jäänyt mieleen vain sävel. Kun hänen vieressään istuva vaimo huomasi, ettei hän veisannut, otti hän, koko ajan itse veisaten, virsikirjan taskustaan, avasi sen ja ojensi sen hänelle. Antero seurasi ensin äänetönnä sanoja silmillään, mutta yhtyi sitten hetken päästä ensin säveleeseen ja sitten sanoihin. Hän oli kuin yksi heistä, kuului heidän joukkoonsa, suli heidän seuraansa, ja vaikka hän tiesi ja ymmärsi, että se oli vain satunnaista mielentilaa, niin hän antautui siihen, salli sen kantaa häntä mukanaan eikä tuntenut tarvetta taistella sitä vastaan, niinkuin tuonoin Rajavaaralla. Hän huomasi, että jotkut veisatessaan häntä katselivat, joku kuiskasi jotain toiselleen, joka sitten verkalleen kiersi päänsä häntä kohti ja jäi häntä katsomaan, yhä veisaten. Tieto hänestä näytti kulkevan miehestä mieheen, saapuvan keskelle kehää, missä vanhimmat istuivat. Se vanha pappikin, joka oli äsken puhunut, sai tietää, että täällä oli Hagman-vainaan poika ja koetti etsiä häntä silmillään, kasvoilla hyväntahtoinen ilme. Tuolla taaimpana nousi joku seisoalleen ja istui taas kuiskaten jotain naapurinsa korvaan, joka teki samoin. Pian olivat he kaikki hänet huomanneet ja katselivat häntä, samalla kuin veisasivat jäykkinä ja tönkköinä, pannen kaiken innostuksensa ja tunteensa virteen, minkä hellää sointua ja sulavia käänteitä ei olisi luullut lähteviksi noilta karkeilta huulilta, noista järeistä rinnoista.

Tätä kuullessaan, nähdessään ja tähän osaa ottaessaan ja tästä vaikutusta saadessaan vaelsi Anteron ajatusten toinen siipi toisia teitä. Hän oli Helsingissä promotsionissa, Kontolassa, käveli Naimin kanssa, kuuli Snellmanin puhuvan, mutta se kaikki oli hyvin kaukana, himmeni, peittyi tämän nykyisyyden alle, ja kohta hän oli tässä kokonaan, niinkuin olisi aina ollut ja elänyt näiden seurassa, kadotti kykynsä arvostella ja tehdä huomioita, otti vain vastaan vaikutuksia, odotti vain, mitä tulisi, mitä sitten seuraisi. Tätä tämmöistä ei hän ollut koskaan nähnyt, mutta samalla se oli kuin joskus ennen elettyä. Ihmiset, vuori, kivet, erämaa ja järvet ja hän itse sulivat hänelle puolittain todelliseksi, puolittain satumaiseksi nykyisyydeksi, niinkuin juhannusiltana kokkomäellä.

20

Oli hetken aikaa hiljaista sen jälkeen kun virsi oli vaiennut. Kuului vain joku rykäisy, joku huokaisu, ylhäältä ilmasta haukan huuto. Lintu lensi alhaalla, aikoi asettua kuivan koivun latvaan, näki kansan ja pyörähti kiireesti takaisin.

Silloin kuului Ukko-Paavon ääni sanovan:

–Veisatkaapahan se »Sun tyköös turvaan, Jumalan'.»

–Nyt aikoo Paavo puhua, kuiskasi Karoliina Anteron korvaan.—Se on hänen virtensä.

Virren loputtua nousi ukko ylös, eikä Antero ollut tuntea häntä samaksi mieheksi kuin se, jonka oli nähnyt kujeilevan Kontolan pappilan pihalla juhannuspäivänä. Hän seisoi tyynenä ja totisena, kasvoilla sisäänpäin kääntynyt ilme, kuin etsien sieltä jotakin, vaikka silmät katsoivat maassa istuvien ylitse kaukaisuuteen. Yht'äkkiä valaisi korkeata otsaa ja karkeita, rosoisia poskia hymy, mutta huulet eivät liikahtaneet, ja samassa hän alkoi.

–Olihan oiva neuvoja se Haakmanni-vainajakin, niinkuin tässä sanottiin, vaan sitä minä vain, ettei se taivaan tie kenenkään toisen avulla aukea. Ei siinä toisen tekemät polut kelpaa, ei toisen vetämät lumireet tietä avaa—hätäkö tässä silloin, jos saisi kuomireen perässä selkäkenossa ajaa kuin herra mikäkin kievarista kievariin oman vanhurskautensa kulkusissa ja helyvaljaissa ja välillä maata yötä hyvin petatussa sängyssä—ei, kyllä se synnin umpi on jokaisen itsemme omalta kohdaltamme puhkaistava. Tämä ristintaival on eksyneen huppuroimista erämaassa—vaan ei silti niin, että omaan voimaasi ja vainuusi luotat— voima ja vainu on saatava Herralta. Ilman sitä apua ja armoa sinä pian kierrät entisille jälillesi siihen, mistä läksit.—No, ethän, ystävä, tuota tarkoittanutkaan, kun tässä nykäisit minua Haakmannin opin tiestä selkoa tekemään—

–Enpä totisesti—

–Eikäpä silti, että ei olisi kenelle tahansa kuitenkin kaikitenkin hyvä nähdä ja kuulla, millä keinoin on toinenkin perille tullut— mitäpäs ne muuta apostolitkaan ja Lutheerukset ja Punjaanitkaan—vaan sitä minä vain, että olkoon kunkin kristityn vaellus hänen oma vaelluksensa, niin että talosta sinulle kyllä tie neuvotaan—ja hyvä ja tarpeellinen on sitä kysyäksesi—mutta mies sinä, joka sen sitten korvessa tuon neuvokin mukaan löydät. Vaan se on kyllä tarpeen kaikille, että tie oikein neuvotaan eikä väärin.

Hän alkoi vilkastua, teki päättäviä, vahvistavia liikkeitä päällään sanojen kohdalla, joille tahtoi erityistä painoa panna.

–Monihan se kuitenkin lähtee tällä tavalla sille taipaleelle, jonka luulee taivaaseen vievän: ryykää suinpäin pienenkin kutsumuksen saatuaan. Sillä ei ole niin paatunutta, niin synteihinsä soennutta, joka vähänkään lienee jumalansanasta tietoa saanut, ettei jotakuta kertaa elämässään olisi tuntenut tunnonvaivaa siitä, mitä on tehnyt. Puute, nälkä, tauti ja sen semmoinen herättää paatuneimmankin omantunnon unestaan. Kun on hyvä elämä, hyvät päivät ja tyytyväisyys itseensä ja maailmaan, sille ei Jumalakaan mitään mahda. Semmoisien se antaa olla, lekotella, makailla ja märehtiä, hyvin tietäen, että kerran routa porsaan kotiin ajaa. Tiedänpä sen tuon itsestänikin, ja siitä puhui aina Haakmannikin. Isoimmalla ruoskallaan sai Jumala minua hosua, ennenkuin liikkeelle sai, pimeimpään hallakorpeen ajaa ja ahdistaa, nälässä kiduttaa, taudilla näännyttää, ja kun ei muu auttanut, niin Hänen täytyi minua kurittaakseen ottaa minulta ainoa poikani murhaajan käden kautta, ennenkuin sai kaiken maailman pahuuden ja himojen ja halujen rapakossa rypeneen porsaan ölisten oman viheliäisyyden pahnaan telkityksi—pysy siinä, mieti siinä, mikä olet, oletko, likainen ja saastainen, kelvollinen mistä hyvänsä mielesi tekee taivasta tähystämään!

–Niinpä niin…

–Oikein sanoo.

–Ei, hyvät ystävät, ei sitä saa tässä autuuden asiassa omia teitään kulkea, ei hupailla, ei hauskailla, tulla ja mennä, milloin tahtoo, astua siitä, mistä aita alin, tie kevein kulkea, vaan kulje, kusta polku rapakkoisin, kusta portti ahtain—siitä sisään pakotetaan ja annetaan aidan raossa huutaa ja parkua: »Herra, auta kuitenkin minua viheliäistä, anna syntini anteeksi ja auta minua oikealle parannuksen tielle!» Kaikki omantuntosi kanteet, oma pyhyytesi, oma pahuutesi, joka sinua kiusaa, aseta se kaikkinäkevän Herran eteen. Istu siihen ja rauhoitu ja anna omantuntosi tuomion langeta päällesi, tunne ja myönnä oma viheliäisyytesi eläkä riitele sitä vastaan, tätä tunnon nuhdetta vastaan, sillä kuta enemmän sitä saat, sitä parempi sinulle. Harjoita siis ikävöivätä uskallusta sen sanassa ilmoitetun Vapahtajan päälle, ano Herralta armoa ja anna hänelle kunnia.

Yhä suuremmalla jännityksellä, uteliaisuudella ja ihmetyksellä oli Antero seurannut vilkasta, omituista puhetta. Mistä on oikeastaan kysymys? Mitä tuo tarkoittaa? Ei hän siitä oikein saanut kiinni. Sanat hän kyllä kuuli, ja ne painuivat hänen mieleensä, mutta ei niiden sisällystä, ei niiden oikeaa merkitystä, ei sitä, mitä niiden alla piili. Tuossa, tuossa!—näytettiin hänelle, neuvottiin, niinkuin luotsi katsomaan tottumattomalle ja likinäköiselle turhaan näyttää merimerkkiä—mutta nuo muut, ne näkevät, näkevät jo kaukaa, minne on käännyttävä, mistä tie kulkee, minne lopulta tullaan, sillä ne ovat olleet ennenkin näillä väylillä mukana.—Ja kuinka omituisesti se puhuu Jumalasta—niinkuin vanhasta tutusta, läheisestä, jonka luona on ollut, jonka kanssa on haastellut, joka on kädestä pitäen neuvonut!

–Alku on siis aina Jumalan suuri armotyö, jatkoi Paavo. Armontilaan joutunut alkaa nyt vaeltaa pyhityksen tietä elämän Herran tykö. Vaan jo tulee tienhaara siinäkin eteesi, ennenkuin arvaatkaan. Väärälle tielle joutunut rupee vähitellen lepäämään niiden armontuntemustensa päälle, joita on saanut vastaanottaa, ja sen sijaan, että omin päinsä ryykäileisi ja rienteleisi, alkaa hän laiskistua niinkuin hyvä syöttiläs, lihoo ja pullistuu henkisesti, ja kun omatunto nuhtelee häntä hänen huolettomuudestaan, alkaa hän hakea rauhoitusta ulkonaisilla harjoituksilla: lukemisella, hyvillä töillä ja muilla väliparannuksen neuvoilla. Nojautuen ennen tuntemiinsa armonlupauksiin tahtoo hän Jumalalta ryöstämällä voittaa tuntuvata armoa niinkuin ennenkin ensimmäisen parannuksen aikana. Hän alkaa kuvailla monta ristillisyyden velvollisuutta ja jääpi vähitellen omiin luuloihinsa, niin ettei lopulta jää jälelle muuta kuin kiiltopyhyyttä. Harjaantumattomat eivät ymmärrä sitä niin petolliseksi, kuin se on, sillä siinä on kaunis ulkonainen kuori päällä tekopyhyyden varjolla ja paisteella. Siitä he vähitellen kokonansa joutuvat suurempaan sokeuteen kuin ennen, josta ei mikään enää taida heidän silmiänsä avata. Tietämättään kietoutuu semmoinen suruttomuuteen ja huolettomuuteen ja moniin vikoihin, ja jos alkaa niitä suvaita ja rakastaa, niin lankeaa hän lopulta kokonaan pois armosta ja Jumalasta.

Antero kuuli ja koetti käsittää. Olenko minä tuommoinen? kysyi hän itseltään. Olenko minä semmoista kokenut? koetti hän ajatella, mutta ei saanut siitä selvyyttä. Siinä oli jotain syvää, joku hieno sielutieteellinen totuus, syvämielinen huomio … ja oliko tuo ukko, joka oli sen tehnyt, sen läpikäynyt? Antero kadotti hetkeksi hänen ajatustensa juoksun tien, koettaen koko ajan sovittaa äsken kuulemaansa itseensä. Ukko oli pysähtynyt hetkeksi ja jatkoi taas:

–Mutta toiset heränneet, toiset armontilaan joutuneet alkavat seurata Jumalan kutsumusta toisella tavalla. Kun tulet armontilaan vedetyksi, niin et saa itse ruveta välittäjäksi, sillä meillä on välimies Isän luona. Seiso vain alallasi niinkuin tuomittu pahantekijä ja pyydä ja huokaa joka hetki: »Missä olet, Herra, minun armonantajani, katso minun puoleeni, sillä Sinulla on valta armahtaa ja Sinulla valta kadottaa?» Elä epäile armon saantia, sillä Jumala kyllä pitää puheensa, mutta kuitenkin aina ikävöitse Herran läsnäoloa ja hänen vakuutustansa armotilastasi. Elä pane määrää Herralle, vaan tyydy hänen kaikkiviisaan tahtonsa alle. Elä myöskään anna orjuuden itseäsi voittaa Iskariotin tavalla epäilläksesi syntiesi tähden, vaan odota, odota ja usko armon auringon Ristuksessa sinua valaisevan, kun Herran aika on tullut. Sillä näetkös, niin kauan kuin ristillisyytesi on silmissäsi huono, niin on se varma merkki siitä, että pyhällä hengellä on sijaa sydämessäsi, sanoi Haakmanni-vainajakin; tästä asiasta hänen kanssaan paljon tuumittiin. Vaan jos ristillisyytesi on silmissäsi hyvä, niin siitä ymmärrät heti, ettäs olet variseusten vanhurskaudesta osallinen. Vaan kun tunnet päässeesi köyhyyden hengestä osalliseksi, niin tämä ajaa sinut kohta lähemmäksi Ristusta, etkä rohkene kerskata mitään viisaudellasi niinkuin tekopyhät kerskaavat tuntemattomasta rauhastaan Jumalan kanssa. Jos olet heikko, niin pakene Ristuksen tykö, senkaltaisena kuin olet. Ota hänet auttajaksesi ja ano häneltä kuolleessa tilassasi elämää ja henkeä, jolla parannusta teet, uudista usein armoliittosi Jumalan kanssa, että olisit sovelias muita palvelemaan. Jos risti päällesi lankee, joko maallinen tai hengellinen, niin käytä se likemmäksi yhdistymiseksi Vapahtajan kanssa. Opi aina lepäämään Ristuksen vanhurskauden päällä kylminäkin aikoina eläkä kysy turmeltuneelta järjeltäsi, saatko katsoa Vapahtajan päälle.—Vaan on se tässä ikävöimisessä yksi asia vielä—ettei saa pitää sitä välitöinään, pimeiden päiväin aikana, milloin tuo mieleen johtuu, milloin sen muistaa jostain kovan onnen kolauksesta, vaan pitää olla täysi tosi terveydenkin päivinä tulla autuaaksi—se mielipaha synnin yli pitää olla joka päivä—palaja aina Herran luo, kolkuta yöllä ja päivällä, sillä joka Herraa etsii, se hänet viimein löytää eikä kenenkään pidä meitä repäisemän hänen kädestään.—Ja niinpä mennään sitten koko syntisyydessämme sen eteen, joka yksin voi meitä langenneita pelastaa, joka päivä ja joka hetki. Tulet kotiin, mieli heijaa sinne tänne, mutta palaja uudelleen eläkä kummaile, että tämä harjoitus näyttää työläältä, sillä tie on kaita ja kantoinen, joka vie elämään.—Semmoinen on ristintie. Perille et näe sen milloinkaan vievän, jäät eläessäsi aina veräjän luo seisomaan, kunnes Jumala veräjän avaa ja päästää sinut sisään, sitten kun on tullut hänen aikansa sinulle ilmoittaa, että sinun aikasi on tullut.

Hän kuului vielä puhuvan, kehittävän tätä kuvaansa ihmisestä, jonka päämäärä on pyrkimisessä ja ikävöimisessä ja odottamisessa ja kaikkein omain ansioiden mitättömänä pitämisessä. Se löi ensin Anteroa vastaan, mutta sitten se alkoi vaikuttaa häneen uuden aatteen voimalla ja alkuperäisyydellä. Hän alkoi luulla ymmärtävänsä noita tuossa, ja hänelle selvisi jotain omasta itsestäänkin. Se ikävöiminen ja pyrkiminen ja voimain ponnistaminen, mutta päämäärän edessä avutonna seisominen, se oli niin ominaista hänelle, meille kaikille, koko kansalle, ja eikö lopulta liene ollut niin koko ihmiskunnallekin. Kyllä me kaikki saamme katsoa onneemme ja autuuteemme niinkuin Mooses luvattuun maahan. Meidän on siihen pakko. Mutta tässä oli siitä pakosta tehty hyve, tuo ukko oli koroittanut sen uskonnolliseksi elämän ohjeeksi.

Itsekö hän oli sen rakentanut? Oman kokemuksensako tietä siihen tullut?—Semmoisia ne miettivät, semmoisiin kysymyksiin syventyvät, elämän kaikkein vaikeimpiin ja suurimpiin, kaikki muu on niille mitätöntä ja toisarvoista, noille kaikille.

Niiden maailma ei ulotu näitä korpia edemmä, niiden maallinen harrastuspiiri ei mene talonpojan askareita ulomma—ja kuitenkin on se suunnattuna samalla mitä korkeimpiin tarkoituksiin. Eivät ne ajattele maata, ei kansaa ja kuinka sen onni olisi saavutettava. Olihan hän semmoista lukenut, tiesihän hän, että se oli tuhannen tuhansien suurin harrastus, mutta ei koskaan se ollut astunut hänen eteensä näin elävänä, näin läheltä, näin suuren joukon voimalla, niinkuin maailmassa ei olisi ollut eikä koskaan voisi olla kysymystä mistään muusta. Hän katseli Paavoa, hänen hiukan köyryistä vartaloaan, valkeita hapsiaan, eläviä silmiään—näki koko tuon joukon hänen ympärillään—siinä oli jotain apostolista, jotain esihistoriallista.

Puhe lähenee loppuaan. Paavo kääntyy rukouksella Herran puoleen, että hän kaitsisi tätä kansaansa, ei heittäisi sitä oman onnensa nojaan, vaan että tämä rakas Suomi heräisi totiseen oman itsensä tuntoon—ettei Herra antaisi sille ulkonaista hyvyyttä yli tarpeen, vaan pitäisi köyhyydessä—ei kasvattaisi sitä ylpeyteen ja vallanhimoon ja maallisen onnen ja tavaran himoitsemiseen, vaan nöyryyteen Jumalan edessä ja sen kautta taivaan valtakunnan saavuttamiseen.

»Että heräisi totiseen itsensä tuntemiseen tämä rakas Suomi»—mutta sitähän hänkin juuri. Onko tässä heillä yhtymäpaikka?…

Mutta vaikkei olisikaan, niin hän oli saavinaan vahvistusta kansan ihailulleen. Mistäpäin hän sitä katselikin, ja missä ja millaisissa eri oloissa hän sen tapasikin, kaikkialla oli se yhtä alkuperäinen ja älykäs. Se oli mahdollinen kehittymään, nousemaan, uudistumaan,—hänen renessanssiaatteensa sai uutta vahvistusta, uutta merkitystä ja uutta sisältöä. Hän ihaili tuota ukkoa, niinkuin Karilankin miehiä. Ne olivat kukin tahollaan kansan merkkimiehiä. Ei olisi pitänyt kirjoittaa Laurille sillä tavalla. Mutta minä kirjoitan heille uudestaan, minä tahdon avata heidän silmänsä, saada heidät ymmärtämään näitä. Ne ovat tämän ulkopuolella, ne eivät ole näitä nähneet heidän oikeassa olossaan, oikeassa valossaan. He tuomitsevat kaikkia Helanderin kiivaiden saarnain mukaan, mutta kuulisivatpa tuota miestä, silloin kun hän puhuu noin… Niin, minä kyllä voin ymmärtää heidät, mutta he, he eivät minua koskaan ymmärtäisi…