ISÄNNÄN MALJA
Kaisaniemessä oli taas maisterikekkerit, tuossa isänmaallisten muistojen ja lukemattomien juhlamaljojen ja maljapuheiden vanhassa, kuuluisassa Kaisaniemessä oli maisterikekkerit sinä helmikuun kuuluisana lauantaina.
Päivällinen oli syöty, pöytä oli vapautettu ruokatamineistaan ja puettu kahviasuunsa siihen kuuluvine konjakki-, likööri- ja punssihelyineen, joita ahkerasti soitettiin ja sormittiin ja sitä soittoa heleällä naurulla ja hilpeillä puheilla säestettiin.
Olihan nuorilla miehillä aihetta iloon, oli syytä pitää pitojaan: tulevaisuus oli porttinsa avannut, tie oli leveä ja tasainen edessä ja matkan määrä varma, joskaan ei yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille, niin ainakin sen päivänpuoleisille rinteille.
Puheita oli tavallisuuden mukaan pidetty useita sekä isännille että vieraille; puhuja toisensa perästä oli noussut ylös, ja vähitellen oli melkein jokainen pitänyt puheensa, enemmän tai vähemmän keskeytetyn, niinkuin on tapana täällä Suomessa, jossa miehet juhlatuulella ollessaan niin kernaasti sanaisen lippaansa selkoselälleen avaavat.
Puhe isänmaalle oli vielä pitämättä ja olisi ehkä jäänytkin pitämättä, ellei yht'äkkiä olisi tullut samppanjaa pöytään. Mistä samppanja oli pöytään ilmaantunut, sitä ei kukaan tiennyt eikä kysynyt. Ei juuri koskaan tiedetä, kuka samppanjaa tarjoo. Se on lahja, jonka antaja useimmiten pyytää pysyä tuntemattomana. Nyt oli tarjooja arvatenkin jonkun rikkaan isän poika, sillä niitäkin oli useita vasta valmistuneissa maistereissa—niitä on nyt enemmän kuin oli ennen.
Oli miten oli, mutta samppanja muistutti oitis erästä nuorta miestä siitä, että isänmaan malja vielä oli tyhjentämättä.
–Hyvät herrat!—sanoi hän ja kilisti ja tarttui helmeilevään lasiin.– Tahtoisin esittää maljan isänmaalle. En sille vanhalle ja vakavalle äijälle, joka peräpenkillä istuu ja aina sieltä sormellaan varottaa ja sanoo: »Muistakaa, mitä olette minulle velkaa, pojat!» Vaan sille iloiselle immelle, joka tanhualla tepastelee ja karkeloihin kutsuu ja vaatii välistä kanssansa pyörähtelemäänkin ja sanoo: »Maljanne, veikkoset, täyttäkää, kun nuoruuden aika on vielä!» Onhan se hyvä, se äijäkin, varsinkin kun se meistä niin hyvää huolta pitää, antaa mille viran, mille muun hyvän toimeentulon, sillä ukolla on kolikoita kirstun pohjassa, vaikka hän välistä vähän kitsasteleekin. Ei maamme ole meille ollenkaan niin köyhä ja kullaton, kuin miksi sitä runoilijat laulavat. Ei se ollenkaan ole se karu korpi, jota meidän muka täytyy katketaksemme kaivaa. Se on jo vankassa ja varmassa viljelyksessä oleva talo, jonka pellot kasvavat, kun niihin vain kylvetään, ja jonka viljelyksiä laajennamme vain silloin, kun muilta töiltämme joudamme. Eikä ole naapureistakaan vastusta eikä rajoista riitoja, kun maa on laillisesti aidattu ja pyykitetty. Sentähden sallittakoon meidän välistä hauskaakin pitää! Ei Suomi aina surra saa, olkoon aikansa ilollakin! Ei meillä ole mikään hätänä. Tyhjentäkäämme iloisen Suomen malja! Juokaamme se kuohuvassa samppanjassa! Juuri samppanjassa se juokaamme, tämän iloisen Suomi-impemme malja! Ei äijä siitä köyhdy, ei sen varat siitä vähene! Hyvät herrat, mitäpä pitkistä puheista! Minä kohotan tämän korean lasin, jossa jalo neste helmeilee…
Kaikki muutkin kohottivat lasinsa ja odottivat vain tilaisuutta niitä tyhjentääkseen, sillä samppanja on juomaa, jota malttaa keittää, mutta ei jäähdyttää. Oltiin juuri räjähtämäisillään eläköönhuutoon, kun ovi suurella paukkeella lensi auki ja sisään syöksyi yksi vieraista, heittäen pöydälle erityiseen lisälehteen painetun sähkösanoman.
–Lukekaa tuo! huusi hän.
–Mitä se on?—kysyi puhuja.
–Lue!—Lue ääneen!
–Anna tänne!
Hän luki sen, toisten seisoessa siinä kuin kivettyneinä samaan asentoon, missä olivat olleet aikoessaan juuri tyhjentää samppanjamaljansa iloisen isänmaansa kunniaksi.
Ei kukaan tiennyt, mitä sanoisi. Äänettöminä vaipuivat he istualleen pöydän eteen sille sijalleen, mistä olivat nousseet laseihin tarttuessaan. Kuului vain katkonaisia huudahduksia:—Mitä tämä tietää? —Siinäkö siis ollaan?—Onko se mahdollista?—Kaikkiko mennyttä?
Samppanja oli unohtunut laseihin, se siinä poreili, väljähtyi, heikkoni, muuttui äiteläksi, imeläksi sokerivedeksi.
Äskeinen puhuja oli hänkin vaipunut tuolilleen, heitettyään luotaan lehden, joka ratisten kulki miehestä mieheen, jokaisen tahtoessa vielä omin silmin nähdä, mitä siihen oli kirjoitettu. Hän istui syrjittäin pöytään, eteensä tuijottaen, epämukavassa asennossa, jota ei muistanut korjata. Oli kuin olisi hän yht'äkkiä vanhentunut, kuin olisivat posket kalvenneet ja silmät painuneet syvemmälle kuoppiinsa.
Yht'äkkiä hän, kun lehti tehtyään kierroksen pöydän ympäri taas rasahti hänen edessään, hypähti ylös.
–Hyvät herrat!—huusi hän ja hänen poskensa hehkuivat taas, hänen silmänsä paloivat.—Aikomukseni oli esittää isänmaan malja, tulin keskeytetyksi…
Hänen kätensä vapisivat, hänen huulensa värähtelivät. Ympärillä olijat, jotka olivat yhtä liikutetut kuin hänkin, olivat kohonneet ylös, laseihin ei kukaan tarttunut, kun ei hänkään sitä tehnyt.
–Minä puhuin roskaa!—huusi hän. Minä olin tyhmä! Minä olin lyhytnäköinen, kevytmielinen keltanokka! Ja te olitte yhtä tyhmiä kuin minäkin! Me tässä isänmaatakin muistamme, kun viina päähämme kihoaa! Me tässä itsekkään elämänilon samppanjamaljoja, kun vaara uhkaa! Häpeä meille! Pois samppanja! Pois punssit, konjakit ja liköörit—te vakoojat ja villitsijät piiritetyssä linnassa! Älköön märkääkään tulko tästä lähin huulieni yli! Pois!—alas siitä! Ulos!
Hän oli tarttunut pöytäliinaan, hän teki tempauksen kädellään, ja maahan menivät täydet samppanjalasit, maahan puolityhjät punssipullot, maahan menivät helisten liköörit ja konjakit.
–Nyt eläköön isänmaa! Eläköön taas entinen Suomi! Eläköön ankara äijä, joka peräpenkillä istuu!
Kaisaniemen seinien sisällä, vanhan kuuluisan Kaisaniemen ahtaiden seinien sisällä kajahti eläköönhuuto niin voimakas ja niin kiukkuinen, että tuntui kuin olisivat seinät laajenneet ja katto kohonnut.
1899.
HOVINEUVOKSETAR
Kuvaus routavuosien alkuajoilta.
Kansakoulun opettajatar istui kirjoittamassa kirjettä toisessa pitäjässä olevalle virkatoverilleen.
Huhtikuussa 1899.
»Rakas Anna!
Kiitos kirjeestäsi! Niin, mistäpäs nyt muustakaan kirjoittaisi näinä aikoina kuin siitä, mikä tätä nykyä on kaikkien sydämillä ja kaikkien huulilla. Vaikeat ovat ajat. Itkin ensin, mutta sitten nielaisin kyyneleeni. Suruni tuli siitä, etten tiennyt, mitä tehdä, etten ymmärtänyt, kuinka osaisin olla isänmaalleni hyödyksi. Mutta suru vaihtui miltei iloon, kun minulle sanottiin ja minä itsekin sen ymmärsin, että juuri me, kansan opettajat ja kansan kasvattajat, tätä nykyä eniten voimme. Meidän työstämme riippuu kaikki, sanoi tarkastaja, ja minä olen tavannut miehiä ja naisia, jotka ovat minua onnitelleet, että olen siinä asemassa, että näin suoranaisesti, ihan ammattinani voin tehdä sitä, mihin kaikkien halu ja harrastus tätä nykyä suuntautuu.
Mutta en minä ole ainoastaan rauhoittunut, minä olen melkein juhlatuulella. Ei, Jumala paratkoon, tämä työala ole kiitollinen eikä kevyt, sen tiedämme. Ensimmäisen innostuksen ajan ohi mentyä oli se minullekin muuttunut koneelliseksi ja viralliseksi. Ei ole kansakoulun opettajan virka ihmisten silmissä kohta kummempi kuin muukaan virka, tehköön hän velvollisuutensa ja kantakoon siitä palkkansa. Niin ennen, toisin nyt! Nyt on taas elämällä sisältöä, nyt se taas se suuri tarkoitus, tehtävämme isänmaallisuus, seisoo totisena edessä niinkuin ennen Cygnaeus-vainajan ensi aikoina. On, niinkuin olisi uudistus ja jalostus tapahtunut, niinkuin olisi toimintaan uutta henkeä puhallettu. Kai tuntuu sinustakin niinkuin minusta. En tiedä enää väsymyksestä, en enää välitä selänpakotuksesta, näyttää siltä kuin ihmisetkin paremmin käsittäisivät, mitä on koulumme, on niinkuin herrasväetkin katsoisivat meitä suuremmalla kunnioituksella kuin ennen ja niinkuin rahvas liittyisi likemmä kouluansa. Toisivat nyt kesken lukukaudenkin lapsiaan, jos olisi tilaa.
Se kotikoulupuuha minua varsinkin innostuttaa. Tiedätkö, mistä syystä? Siitä syystä, että kyllä siitä ei varmaankaan tule mitään ilman meidän apuamme. Herrasneidit ja ylioppilaat tohahtavat kyllä, mutta siihen se jää, siitä saat olla varma, ja meidän se on korjattava tieltä. Olen aivan haltioissani, että me vielä voimme tämänkin taakan sälyttää selkäämme.
Kai on teilläkin ollut listoja liikkeellä kansanvalistusasian hyväksi—»
* * * * *
Hän keskeytti hetkeksi kirjeensä ja otti laatikostaan esille keräyslistan.
Liikutuksella ja mielihyvällä tarkasteli hän listaa, johon hän oli koonnut varoja kotikoulujen ja kansansivistyksen hyväksi. Summat eivät olleet suuria, mutta sarakkeet olivat sitä pitempiä. Sivuittain kulkevia pennien sarakkeita keskeytti vain silloin tällöin jokin suurempi numero markkain osastossa. Kömpelöllä kädellä oli useimmat nimet ja numerot merkitty, tiheässä oli puumerkkejäkin ja usein oli hän itse saanut kirjoittaa antajain nimen. Oli ollut niitä, jotka eivät olleet mitään antaneet, mutta toiset olivat säestäneet antejaan sanoilla, joita muistellessa hänen sydämensä lämpeni.—»Ilolla siihen annetaan!»—oli yksi sanonut.—»Lämpimällä kädellä» oli toinen sanonut osasensa merkitsevänsä. »Vaikka viimeiseen penniin, jos tarvitaan», oli joku kolmas lisännyt. Ne olivat »lesken ropoja» melkein kaikki nuo lahjat, sillä hän oli saanut paikkakunnan köyhimmät kodit käydäkseen. Rikkaille aiotut listat kulkivat toisia teitä.
Mutta oli siinä yksi suurikin summa, kymmenkertaisesti suurempi kuin muiden yhteensä.
Ja sitten hän taas jatkoi:
* * * * *
»Mutta nyt täytyy minun ihan alusta alkaen kertoa eräs tapaus, joka sattui minulle viime viikolla. Olin juuri laskemassa yhteen täältä keräämiäni roposia, kun rappujen eteen ajaa hänen armonsa hovineuvoksen rouva v. M.
Mistäs nyt tuuli puhaltaa?—ajattelin, sillä ei sitä herrasväkeä ole meidän kansakoulullamme nähty muuta kuin mitä herra hovineuvos kerran kävi kuvernöörin kanssa virkansa puolesta, kun tämä oli tarkastusmatkalla.
Sinä tiedät, millaista se yleensä on tämä herrasväki täälläpäin. Harvat heistä kansan sivistyksestä välittävät, varsinkaan suomalaisesta. Suomalaiset koulut ovat heistä vain kiihoitusahjoja.
Mitä erittäin tulee hovineuvoksen herrasväkeen, niin rouvanhan sinä tunnet, näit hänet viime kesänä asemalla, jossa hän tervehti niin armollisesti kuin olisi tehnyt erityisen kunnian semmoiselle maan matoselle kuin minä. He ovat lapsettomia ja suurimman osan vuotta asuvat Helsingissä, ainoastaan kesät täällä kartanossaan. Ei mitään harrastusta henkisiin rientoihin, ei pennilläkään muisteta tätäkään koulua, vaikka on vain järvi väliä. »Kansa», varsinkin suomalainen, ovat sanoja, jotka soivat ohi korvien.
No niin, hovineuvoksetar ajaa rappujeni eteen ja tulee sisään ja pyytää saada puhutella minua kahden kesken. Oli erinomaisen kohtelias, melkein nöyrä ja kasvot hyvin totiset.
–Voi, voi, näitä aikoja, sanoi hän, kun olimme istuutuneet. En ole, rakas neiti, saanut unta yökausiin, sittenkuin … minä aina vain sitä ajattelen. En minä ymmärrä näitä asioita, mutta sen sanoo minulle omatuntoni, että jotakin on tehtävä.
–Isänmaa kysyy nyt kyllä meidän kaikkien työtä.
–Niin, niin, isänmaa, niin, isänmaa. Olen puhunut siitä mieheni kanssa, mutta hänellä on siitä omat mielipiteensä. Mekin saimme listan, mutta tässä ei nyt ole siitä kysymys. Minulla olisi tässä sata markkaa omia säästöjäni, joita voin käyttää kuinka tahdon. Ne ovat tässä pankkikirjassa ja minä tahtoisin antaa ne, mutta en tiedä, mutta te voitte varmaankin sanoa, mihin tarkoitukseen ne parhaiten…
Esitin hänelle listan, joka oli edessämme pöydällä.
–Siihen uuteen kansansivistysrahastoon … niin, onhan se, mutta kun mieheni … hän sanoo, että sillä on valtiollisen kiihoituksen leima … hänellä on nyt omat mielipiteensä … ja hänen asemansa…
–Jos ei hovineuvoksetar tahdo siinä muodossa, niin ehkä sopisi jollekin muulle seuralle.
–Sanokaa, mille muulle?
–Esimerkiksi Suomalaisen Kansakoulun Ystävälle.
–Ei—ei—
–Kenties sitten Kansanvalistusseuralle.
–Mutta eikös sekin ole semmoinen fennomaaninen…
–Sen johto ja hoito on kyllä suomenmielisten käsissä, mutta—
–Niin, niin! Ei, ei, en minä mielelläni semmoiseen.
–Mutta ehkä sopisi rouvan itsensä ostaa lukemista, esimerkiksi tilata sanomalehtiä.
–Mitä lehteä?
–Esimerkiksi paikkakunnan lehteä.
–Herra varjelkoon!—jota minun mieheni on kieltänyt kuljettamasta postilaukussaan. Ei, ei! Sitten ennemmin ei mitään.
Luettelin hänelle nyt joukon juuri ilmestyneitä kansankirjasia. Ne olivat hänelle kaikki tuntemattomia. »Minä luen niin huonosti suomea.» Eikä hän ollut nähnyt niistä mitään pääkaupungin lehdissä esiteltävän. Jotakin, jossa ei olisi mitään valtiollista vivahdusta, mieluimmin jotakin uskonnollista. En voinut tuossa tuokiossa esittää mitään sopivaa. Hän olisi mieluimmin tahtonut ostattaa vaatteita lapsille. Mutta kun minun mielestäni isänmaallisen lukemisen tarve nyt oli suurempi kuin vaatteiden, niin luopui hän siitä.
–Eikö ole jotakin Topeliukselta, jotakin, jota voisin hyväksyä?
–Onhan »Luonnon kirja», sanoin puoleksi leikillä,
–Tepä sen sanoitte!—huudahti hän ja tarttui käteeni.—Olen teille erinomaisen kiitollinen, neiti hyvä. Kuinka en sitä itse! Saanko vaivata teitä ostamaan sitä.
–Koko rahallako?
–Niin, tehkää se, tehkää se. Tässä se on.
Työnsin hänelle listan ja kehoitin häntä merkitsemään siihen nimensä ja antinsa ja eri sarakkeeseen, mihin tarkoitukseen rahat oli käytettävä.
–Se on tarpeetonta, sanoi hän.—Pyydän, että asia jää meidän keskeiseksemme. Mieheni on kieltänyt minua sekaantumasta mihinkään valtiolliseen agitatsioniin … hän on juuri pyytänyt eroa virastaan … se voisi ehkä tuottaa ikävyyksiä eläkkeen suhteen.
Lupasin viedä salaisuuden mukanani hautaan, ja kiitellen ja hyvästellen lähti rouva.
En tahdo ketään tuomita. Onhan »Luonnon kirja» mainio kirja, joskaan nyt ei juuri tähän tarpeeseen. Mutta hän oli tosissaan, rouva parka; hänessä näytti heränneen vilpitön harrastus tehdä jotakin isänmaan hyväksi. Kansassa on se jo aikoja sitten herännyt, ja hyvähän on, että se kerran herää näissä herroissakin. Toivokaamme, että toteutuu sananlasku: parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun ei vain siihen jäisi, pahimmasta omantunnon moitteesta pääsemiseen. Kenties hovineuvoksetarkin sitten taas, kun mies on saanut eläkkeensä! Mutta kyllä minusta on sentään turvallista tietää, että meillä kansakoulun opettajilla on niin pienet eläkkeet, ettei niiden menettämisen pelon tarvitse estää meitä isänmaata pelkäämättä palvelemasta.—
Siskosi Hanna.»
KIUSAAJA
(Hänen ylhäisyytensä yksityinen vastaanottohuone. Hänen ylhäisyytensä on aamutakissaan. Poliisimestari, entinen kaartinkapteeni, täydessä univormussaan, tulee sisään, pysähtyy ovensuuhun ja tervehtii sotilaallisesti. Hänen ylhäisyytensä menee teeskennellyn ystävällisesti. häntä vastaan.)
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ahaa, Ivan Petrowitsch! käykää peremmä, käykää peremmä, rakas ystäväni! Vai niin, pankaa lakki tähän tuolille ja riisukaa miekkanne. Istukaa tähän sohvaan … ei mitään virallisuuksia … tahdoin puhua kanssanne niinkuin toverin kanssa … tehkää hyvin!
KAPTEENI: (panee pois lakkinsa ja miekkansa.) Niinkuin teidän ylhäisyytenne käskee.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Minä en käske, minä vain pyydän, rakas Ivan Petrowitsch—olemmehan tavallamme asetovereita … samasta sota-akatemiasta.
KAPTEENI: (istuutuu sohvaan niin kauas kuin suinkin voi hänen ylhäisyydestään.).
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kas niin, jahah, te voitte hyvin … sehän on mainiota … ja kaikki muuten tarpeellisessa kunnossa. Apropos, olette saanut salaisen kiertokirjeeni Hänen Korkeutensa matkasta?
KAPTEENI: Olen, teidän ylhäisyytenne.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Päivä ei vielä ole määrätty, mutta olen jo nyt tahtonut ilmoittaa maan poliisiviranomaisille asiasta, niin että he voivat ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin Hänen Korkeutensa vastaanottamiseksi.
KAPTEENI: Kaikki on oleva aikanaan valmiina, teidän ylhäisyytenne.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Tietystikin tulee koko maa, mutta erittäinkin maan pääkaupunki tekemään velvollisuutensa? Vai niitä luulette?
KAPTEENI: Olen vakuutettu siitä, että maa tulee tekemään velvollisuutensa.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kaikkialla, missä Hänen Korkeutensa ennen on matkustanut, ovat asianomaiset, sekä sotilas- että siviiliviranomaiset tehneet enemmänkin kuin velvollisuutensa … pystyttäneet kunniaportteja, toimittaneet lähetystöjä … te ymmärrätte? Se on kaunis tapa Hänen Korkeutensa kotimaassa—ja kai myöskin Suomessa?
KAPTEENI: (vaikenee.)
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ette saa käsittää minua väärin … en suinkaan tahdo millään tavoin pakottaa … sen tulee tietysti tapahtua itsestään … luuletteko?
KAPTEENI: Mikä tapahtuu, se tapahtuu varmaankin itsestään.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Niin, tietysti … tahdoinkin oikeastaan vain tietää, mitä luulette, että kansa … tehän tunnette heidän mielialansa?
KAPTEENI: Suomalaiset ovat hitaita hurraamaan, teidän ylhäisyytenne.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta hitaatkin voi saada hyvän esimerkin avulla innostumaan.
KAPTEENI: Suomalaisilla on vanha sananlasku, joka sanoo: ei kukko käskien laula.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Vai niin! (Väkinäisesti naurahtaen.) Vai on niillä semmoinen sananlasku. Käskien laula? Mutta eihän ole kysymys käskystä, ainoastaan esimerkistä, tai sanokaamme vain: merkistä, jonka joku joukolle antaa. Toivon siis saavani teiltä, hyvä Ivan Petrowitsch, tietää kaikesta, mitä valmistellaan, mitä on tekeillä—suhteessa niinkuin toisessakin?
KAPTEENI: Olen vast'edes niinkuin tähänkin saakka jättävä jokapäiväisen raporttini teidän ylhäisyytenne kansliaan.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ei, ei, ei kansliaan, vaan minulle itselleni, mieluimmin suullisesti.
KAPTEENI: Olen tekevä velvollisuuteni, teidän ylhäisyytenne.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (laskee kätensä hänen polvelleen.) En pyydä sitä velvollisuutena esimiestä kohtaan, vaan persoonallisena palveluksena minulle. On asioita, jotka ovat olemassa ainoastaan meitä varten, teitä ja minua … mitä kerrotaan, mitä huhuja … mitä eräät henkilöt … te ymmärrätte?
KAPTEENI: (on vaiti, hetken äänettömyys.)
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta enhän oikeastaan aikonutkaan kaikesta tästä … sillä ei ole mitään kiirettä. Vielähän ehdimme.—Näytätte niin rasittuneelta, Ivan Petrowitsch … paljon työtä ja huolta, eikö totta? Liian paljon! Sanokaa, kuinka suuret ovat tulonne?
KAPTEENI: Palkkani on viisituhatta markkaa, vapaa asunto, valo ja puut.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: En kysynyt palkkaanne, tarkoitan: kuinka paljon teillä on tuloja?
KAPTEENI: Teidän ylhäisyytenne, minulla ei ole muita tuloja kuin palkkani.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kuinka ei? Ei muita tuloja kuin palkkanne?
Viisituhatta markkaa!
KAPTEENI: Asunto, valo ja…
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ei täyttä kuutta tuhatta! Onko se mahdollista? Virkamiehellä teidän asemassanne, niin vastuunalaisessa virassa, sehän on … teillä pitäisi, rakas, rakas Ivan Petrowitsch, teillä pitäisi olla ainakin ruplissa se, mikä markoissa. Olette varmaan ollut pakotettu tekemään velkoja?
KAPTEENI: Teidän ylhäisyytenne, en ole ollut siihen pakotettu.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta ei kai teille kuitenkaan olisi vastenmielistä saada joitakin sivutuloja?
KAPTEENI: Pyydän anteeksi, mutta minä en ymmärrä, mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ette ymmärrä. (Nauraa.) Mutta, rakas Ivan Petrowitsch, minä tarkoitan: jotakin ylimääräistä, jotakin erikoista palkkiota joistakin erikoisista palveluksista.
KAPTEENI: En tiedä tehneeni mitään erityisiä palveluksia, joilla olisin ansainnut…
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (käsi uudelleen kapteenin polvella.) Minun tarvitsee vain sanoa sana, ja te voitte saada esim. ritarimerkin ja sitä seuraavan vuotuisen apurahan, lisän pieneen palkkaanne, joistakin erikoisista palveluksista—tulevaisuudessa.
KAPTEENI: (jäykästi.) Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta, niinkuin minulla jo oli kunnia sanoa, minä tulen hyvin toimeen sillä palkallani, mikä minulla on.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Olette kovin vaatimaton herra, kapteeni. (Tarkastaa häntä terävästi.) Tai ehkä kovin vaativainen. (Nousee ylös merkiksi, että puhelu on lopussa.)
KAPTEENI: (on vyöttänyt miekkansa ja ottanut lakkinsa). Onko teidän ylhäisyydellänne mitään muuta käskettävää?
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (viitaten virallisesti.) Saatte mennä! Hyvästi!
KAPTEENI: (käsi lakin liepeessä.) Jumala varjelkoon, teidän ylhäisyytenne! (Poistuu kankean virallisesti.)
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (yksin miettii hetken, yht'äkkiä hänelle selviää.) Ah, nyt tiedän! Hän ottaa tietysti lahjoja heidän salaisesta agitatsionirahastostaan!
1899.