Kuunneltuaan aikansa poikainsa puheita puolihämärässä pirtissä kohensihe talon vanha isäntä kumaraisesta asennostaan pöydänpäälasin alla, laski raskaasti ison kämmenensä pöydän laidalle ja virkkoi:

Ja ne ovat olevinaan miesten puheita nämä, nuorten rotevain miesten, joilla on selkää kuin sudella ja hartioita kuin härällä ja kämmeniä kuin karhulla!

Vai Amerikkaan! Vai Atlantin taa! Vai ei nyt enää siedä Suomessa elää!

Vai ei täällä enää miehet tarkene!

Ja oikein isolla joukolla! Oikein miehissä lähdetään pakoretkelle ja jätetään naiset ja lapset ja vanhukset vihollisen jalkoihin…

Onhan ne urhokkaita poikia, oikein sankarien alkuja nämä minun poikani … nyt sen kuulette vieraatkin! Sitä olen odottanutkin, ilopäivää omistani, ja nyt sen näen! Uhkaa pakenevat, peloitusta jo pötkivät tiehensä, aikovat vain antaa maansa ja mantunsa ennenkuin niitä edes tullaan ottamaankaan!

Mistä ovat saaneet miehet tuon rohkeuden rintaansa? Eivät sitä ole ainakaan esi-isiltään oppineet.

Entäpä olisi ennen vanhaan esi-isäin aikana tehty niinkuin nyt tehdään? Jätetty tilat ja talot, kohta kun kuultiin, tai kohta kun luultiinkin, että nyt se tulee—tämmöinenköhän olisi nyt tässäkin talo, jos niin tehtiin?

Ja vaikkapa tulisikin niinkuin uhkaa ja tekisikin sen, mitä aikoo—mikä mies se on, joka pötkii käpälämäkeen juuri silloin, kun häntä enimmän tarvitaan? Se on raukka mies—yhdellä sanalla sanoen.

Niinkö, että paettiinhan ennenkin? Lienee paettu, mutta vasta viime tingassa, ja kun paettiin, niin paettiin omiin metsiin eikä merten taa. Vieraille maille lähdettiin vasta, kun väkisin vietiin. Ja aina lähdettiin sillä mielellä, että kerran takaisin tullaan. Ja niin tultiinkin! Eikä ollut kysymys vain viisistä vuosista, kymmenistä oli— ja sittenkin tultiin! Mutta näillä pojilla ei ole aikomustakaan takaisin tulla. Aina tulee kotiinsa koira väkisin viety, ei tule konsa, joka omiksi iloikseen juoksuun lähtee.

Rahaako lähetätte? Ei täällä rahojanne tarvita, vaan teitä itseänne ja käsivarsianne. Ei raha kaikkea rakenna, vaikka niin sanotaan. Ei ole rahalla tätäkään taloa raadettu, nämä kädet ne soita perkkasi ja korpia kaasi ja kivikoita kuokki. Ja kenellekä rahanne lähetätte, jos kaikki lähtevät? Eihän kaikki? Mutta miksei yksi yhtä hyvin kuin toinenkin? Lähdetään joka mies ja lyödään talo tuleen! Vai pitäisikö minun jäädä marssimaan teidän kaikkien puolestanne? Olenhan tuota kyllä tähänkin asti marssinut teidän puolestanne, vakoa astunut, kuokan ja lapion kanssa äkseerannut… Mutta luulin toki silloin poikalauman perässäni tulevan…

Vai että ryssää pakoon? Ei kannata muka muutenkaan Suomeen jäädä, hallan pesään, vähävaraiseen, palkat ovat muualla paremmat, otatte mistä saatte … jos ette te ota, ottavat muut.

Olisi kai tässä ollut lähdön aihetta ennenkin. Tyhmää minua ja tyhmiä esi-isiäni, kun emme karanneet Suomesta joka kerta, kun halla pani ja pakkaset kouristivat eikä työpaikoista ollut tietoakaan! Ei ollut siihen aikaan valtion töitä eikä tehtaiden töitä, ei metsänostajia eikä meijereitä, ei turvaa ruunun eikä kunnan kassoista. Elettiin, mikä voitiin, ja kun ei voitu, niin kuoltiin—kuoltiin kunnialla, kaaduttiin tappotantereella, mutta pakoon ei lähdetty… Taisi olla tyhmästi tehty, taisi olla omaa typeryyttämme, että parempia aikoja aina kotiin odotettiin, eikä osattu lähteä niitä ympäri maailmaa hamuamaan.

Pettua purtiin … lieneekö kaali pahempaa purtavata, ja lieneekö limppu sekaleipää sitkeämpää—en tiedä. Mutta sen tiedän, että suomalainen voi, mitä tahtoo, kun vain hammasta purren sen tekee eikä ruikuta. Purressa silmä tuikenee ja sisu sydäntyy. Vieras leipä vihan kasvattaa, katkeruudeksi on kyläinen kannikka. Ei osaa oikeuttaan arvata, joka ei ole vääryyttä kärsinyt.

Ei ole teissä oman hampaanne purijoita! Velttoleukaisia, laimeasilmäisiä olette! Toisenlaisia miehiä tämän talon hoitoon tarvitaan. Lähtekää vain, hyvin joudatte!

Mutta sen sanon, ettette saa penniäkään matkarahaksi, eikä teidän tarvitse penniäkään tänne lähettää. Eikä ole tarvis kuoltuani tulla perinnönkään jaolle. Otan tuon torppari Matin taloni hoitajaksi!

Ukko lopetti, nousi ylös ja meni porstuanpohjakamariinsa levolle.

Pojat eivät mitään virkkaneet, istuivat hetken aikaa kumarassa, kyynärpäät polvia vasten, ja poistuivat yksitellen tuvasta. Aikansa pihamaalla seisoskeltuaan ja järvelle päin tuijotettuaan vetäytyivät he sitten mietteissään kukin aittaansa maata.

Huomenna varhain olivat nuoret miehet taas tavallisissa askareissaan, mikä vaolla, mikä ojalla, mikä niityllä—eikä kukaan heistä enää puhunut Amerikkaan lähdöstä.

1899.

VALTIOLLINEN ITSEMURHA

Kirkkovenhe oli juuri lähtemässä Kuopion kaupungin rannasta, kun näin siihen astuvan miehen, jota en olisi luullut näillä tienoin enkä ainakaan tässä ympäristössä tapaavani. Odottamaton tulija oli valtioneuvos Tengman, erään suurimman keskusvirastomme päälliköitä ja tunnettu sekä suomenkieltä täysin taitamattomaksi että myöskin pinttyneeksi ruotsinmieliseksi. Semmoiset korkeat herrat eivät juuri kernaasti suuntaa kesäistä kulkuaan Savon vesille, vaan viettävät virkalomansa joko jossakin koti- tai ulkomaan kylpylaitoksessa tai saaristohuvilassaan. Asuessani alkukesästä Helsingin saaristossa olinkin usein tavannut hänet pienessä saaristolaivassa, matkalla virastoonsa. Mitä hän nyt täällä teki, savolaisessa kirkkovenheessä, joka oli matkalla kaukaiseen, selkien takaiseen kylään, sitä en voinut käsittää…

Hän istuutui laudalle lähelle kokkatuhtoa, ja minä istuin erään nuoren ylioppilaan kanssa, jonka isä oli venheen perämies ja sen omistaja, perätuhdolle soutamaan.

–Mitä ihmettä se tuo valtioneuvos täällä tekee? Minnekä se on menossa? kysyin, kun olimme lähteneet liikkeelle.

–Sehän asuu meillä, selitti airotoverini.

–Kuinka hän on sinne joutunut? Mitä hän siellä—?

–Minä kun olin viime lukukaudella hänen lapsillaan kotiopettajana…

–Onko hän tullut kalastamaan? Ukko kuuluu olevan uuttera onkimies.

–Eipä juuri joudata itseään ongelle. Äijä on ahkerassa työssä aamusta iltaan: me opettelemme—suomenkieltä, kuiskasi nuori mies korvaani.

–Suomenkieltä? huudahdin minä, mutta hän nykäisi minua kyynärpäällään ja virkkoi:

–Et vain saa olla siitä mitään tietävinäsi, se on suuri salaisuus.

Valtioneuvos Tengman suomenkieltä oppimassa! Katsahdin ehdottomasti taakseni, en tahtonut uskoa korviani enkä silmiänikään, sillä siinä istui tuo vanha viikinki suomalaisessa Kallavettä kyntävässä nelilaidassa ja otti eukoilta tuntia suomenkielessä. Huonosti se kävi, mutta tahto oli nähtävästi hyvä. Monet kerrat sanojaan toistellen ja vaihdellen koettivat emännät saada vanhaa herraa ymmärtämään.

–Mike teme? kysyi valtioneuvos.

–Se on hankavihta.

–Hangavitta … mike teme nimi?

–Sitä sanotaan meidän puolessa leiliksi.

–Mite sano? Polessa?

–Sitä sanotaan leiliksi täällä Savon puolessa … piimäleiliksi…

–Jahah—pimeläliksi—pimeläliksi—

Valtioneuvos oli niitä, jotka olivat saaneet vapautuksen suomenkielen käyttämisestä, ja näkyi kyllä, että hän hyvin sen tarvitsi—vaikkakin hän aikoinaan, 1830-luvulla, oli ollut yksi niitä innostuneita ylioppilaita, jotka olivat luvanneet toisilleen suorittaa vapaaehtoisen tutkinnon suomenkielessä—luvanneet, mutta unohtaneet.

–Mutta mikä siihen nyt on mennyt? kysyin toveriltani.

–Julistus, kuiskasi hän.

Ja hän kertoi minulle, hiljalleen soutaessamme ja valtioneuvoksen yhä jatkaessa harjoituksiaan, että ukko eräänä julistuksen jälkeisenä päivänä, kun oli puhuttu niin paljon virkamiesten velvollisuuksista kansaa kohtaan, uhrauksista, puolueriitojen lakkaamisesta, yht'äkkiä oli sanonut illallispöydässä:

»—Se on saatettava pois päiväjärjestyksestä … ei ole muuta keinoa … meidän täytyy oppia suomenkieltä.»

»—Mutta eihän pappa enää voi ruveta sitä oppimaan», sanoi siihen eräs hänen pojistaan.

»—Minäkö, miksen?»

»—Pappa on jo liian vanha.»

»—Vai niin, vai minä liian vanha? Vai niinkö luulet?» kivahti ukko ja virkkoi sitten minulle: »—Huomenna alamme lukea, olkaa hyvä ja tehkää suunnitelma!»

–Ja jo seuraavana päivänä sitä alettiin ja luettiin koko lukukausi kaksi tuntia päivässä, kello kuudesta kahdeksaan aamulla, sillä muulloin ei hänellä ollut aikaa.

»—Vai liian vanha?» toisteli hän tuon tuostakin.—»Kyllä minä näytän niille keltanokille, viikinkipenikoille!»—haukuskeli hän minulle tuon tuostakin poikiaan. »—No, sen minä nyt kyllä huomaan, etten enää voi oppia itse tätä kieltä käyttämään, mutta sen minä, saakeli soikoon, näytän, että ainakin voin ilman kielenkääntäjän apua saada selkoa asiakirjoista.»

–Ja uutta vauhtia sai hän, kun hänelle niissä pidoissa, jotka pidettiin suuren lähetystön jäsenille, oli tapahtunut se häpeä, ettei hän kyennyt eräälle ulkomaalaiselle tuttavalleen tekemään selkoa puheesta, jonka eräs sarkatakkinen savolainen talonpoika oli pitänyt. Seuraavana päivänä määräsi hän, että pöytäkielenä hänen talossaan oli oleva suomi.

–Mutta ukkohan on muuttunut fennoksi? sanoin.

–Samaahan minäkin hänelle välistä leikilläni, mutta silloin suuttui äijä:—»Älä sinä silti luule, että minä olen fenno, jos opettelen suomea sen verran, että voin muuttaa kielen virastossani niitä varten, joilla on oikeus saada asiansa sillä kielellä ajetuksi … siinä on suuri ero…—» »—Mutta eiväthän fennotkaan muuta vaadi?»—»Vai eivät? Vaativathan! Vaativathan!»—huusi hän ja alkoi luetella kaikkia, mitä fennot vaativat ja mitä pahaa ovat tehneet ja tekevät vieläkin…– »Kaikkea sitä ne vaativat ja huutavat ja pitävät melua … mutta niiltä on siivet leikattava, ja juuri sillä tavalla ne leikataan, että me, me ruotsinmieliset, me maan intelligenssi, opimme suomea ja otamme heiltä sen ainoan olemisen ehdon, mikä heillä on, ja heidän valtansa ja vaikutuksensa, joka on aina ollut pahaksi. Mitä heistä silloin on jäljellä, kun me kaikki taidamme suomea. Ei mitään! Tyhjä tynnyri ja reikä pohjassa!»

Me nauroimme, että selät hytkyi. Ukko huomasi sen ja huusi kokasta:

–Mite hauska se ole, jota sielä peräss'?

–Täällä vain kaskuja kerrotaan, herra valtioneuvos, vastasi toverini.

–Eikö olisi ehkä syytä ilmaista itseäni? kysyin.

–Annetaan ehkä olla, niin saa ukko olla siinä luulossa, ettei kukaan tiedä hänen kieliopinnoistaan.

–Mutta miksi hän niitä tahtoo salassa pitää?

–Tahtoo kai hämmästyttää maailmaa … lyödä kielitaidollaan alas kuin salamana kirkkaalta taivaalta .. vähän ennen ensi valtiopäiviä…

Minä jäin venheestä ensimmäiseen valkamaan ja venhe jatkoi valtioneuvoksen kanssa matkaansa.

* * * * *

Syksyllä tapasin ylioppilaan Helsingissä ja kohta tulivat puheeksi valtioneuvos Tengmanin kieliopinnot.

–Oppiko se? kysyin.

–Mikäs siinä! Jo se aika hyvin!—Voin kertoa sinulle tuoreena uutisena—kunhan et vain vielä pane lehtiin—että ensi vuoden alusta ruvetaan antamaan alkuperäisiä suomenkielisiä asiakirjoja ukon virastosta. Mutta virkatoverit olivat olleet vimmoissaan. Siellä oli tiukkaan oteltu. Mutta ukko oli sanonut, että kun hän kerran voi siitä suoriutua, niin täytyy heidänkin. Ei se suomenkieli muka ole mikään niin vaikea ja monimutkainen kieli kuin miksi fennomaanit sitä itserakkaudessaan kehuvat. Yhdellä kesälomalla sen salaisuuksien perille voi päästä.—Virkatoverit yhä murisivat, mutta ukko sanoi, että se olen minä, joka määrään. Eikähän siinä mikä auttanut. Mutta kun kanslian päällikkö astui ulos istuntohuoneesta, mutisi hän: »Ukko on höperö! Vanha taattu ruotsinmielinen … mennä luopumaan oikeuksistaan ilman mitään pakottavaa syytä … ruveta oppimaan suomenkieltä vapaaehtoisesti—se on valtiollinen itsemurha! Se on vanhuuden heikkoutta—täysissä hengen voimissa ollessaan hän ei olisi sitä koskaan tehnyt!»

1899.

ELUKOITA LAITUMELLA

Tyytymättömästi möyrien kulki kartanon karja talon suurilla takamailla. Oli puute ruuasta ja ikävä parempia laitumia. Hakamaat, kesannot ja läheiset lehdot olivat jo niin paljaiksi jyrsityt, ettei siellä enää ollut mitään ottamista.

Sentähden täytyi karjan turvautua takamaihin. Siellä oli kasketuilla ahoilla, lampien rannoilla, soiden laidoilla ja purojen varsilla vähän enemmän ruokaa. Mutta matka oli sinne pitkä ja tuli joka päivä yhä pitemmäksi sitä mukaa kuin karja syödä ehti, niin että minkä lehmät syödessään lihoivat, sen ne kotiin kulkiessaan laihtuivat. Ja syksymmällä alkoi ruoka kokonaan loppua.

Siitä syystä oli kartanon karja oloonsa tuiki tyytymätön ja pitihe pahalla tuulella. Se nurisi ja napisi, ja sitä täytyi miesten asevoimalla estää aituuksiin murtaumasta.

Varsinkin oli karjassa kaksi tyytymätöntä: toinen iso härkä ja toinen kellokas, jotka aina edellä kulkivat.

–On se hävytöntä, ettei suuri kartano pidä parempaa huolta karjastaan, möyrysi härkä.

–Ladot täynnä apilasta, pielekset pullollaan luhtaheinää, säesteli kellokas.

He seisoivat niittyaidan takana, jonka sisällä toiset niittivät, toiset kokosivat latoihin tuoksuvia luokoja.

–Jos ei tuo karja olisi niin tyhmää ja pelkurimaista, kyllä tietäisin, mitä tekisimme, virkkoi kellokas?

–Mitä tekisimme?

–Vähän ne nuo veräjät ja veräjäin vartijat edessämme kestäisivät, jos yksissä voimin rynnistäisimme. Yhdestä paikasta kun karkoittaisivat, me toiseen karkaisimme, yhdestä paikasta kun aitaa kohottaisivat, me toisesta kaataisimme. Mutta ei ole rohkeutta mullikkain rinnoissa. Kun kuka keppiä ojentaa, hännät suorina pakenevat.

Ja murinaan se jäi, ei uskaltanut karja kapinaan nousta, ja yhä sai se elämisensä aitain ulkopuolelta etsiä.

Eräänä päivänä oli karja loittoutunut tavallista edemmä erämaahan, kun härkä ja kellokas, jotka aina edellä kulkivat, suolta mäelle noustessaan yht'äkkiä kohtasivat aidan. Hetken aikaa aitovartta noudatettuaan he tulivat tarkasti teljetylle veräjälle.

–Mikäs aituus tämä on? kysyi härkä veräjäpuiden läpi katsellen.

–Näyttää olevan kuin niittyaituus, on heinää kuinka paljon tahansa, vastasi kellokas.

–Eikös sieltä kuulu kellon kalkatusta?

Härkä ja kellokas kuuntelivat silmää räpäyttämättä ja korvaa liikauttamatta ja tulivat pian vakuutetuiksi siitä, että aidan takana oli lehmiä.

–Töyttäämmekö veräjän kumoon? kysyi härkä.

–Älähän … se voi olla kartanon aituus … katsotaanhan ensin.

Ja he lähtivät ottamaan selkoa siitä, mikä aituus se oli ja eikö aidassa ehkä olisi jotakin aukinaista veräjää, sillä härillä ja lehmillä on synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan— erämaassakin. Pian tulivat he nurkkaukseen, jossa aita kääntyi. Siinä näkyi vasta tehty niitty ja niityn reunassa oli lato ja aidattu pieles. Kaksi lehmää, pientä mutta lihavaa, käyskenteli niityllä ävärtä syöden.

–Kenenkä niitty se on? kysyi kellokas.

–Meidän on niitty, vastasivat lehmät.

–Mistäs sinne pääsee? kysyi härkä.

–Ei tänne mistään pääse.

–Mistäs te olette päässeet?

–Me olemme täällä aina olevia.

–Kenen lehmiä te olette?

–Tuon mökin.

Siellä oli todellakin vähän ylempänä mäen rinteellä mökki.

–Tottahan sinne täytynee jostakin päästä, arveli kellokas ja lähti aituusta kiertämään. Härkä kulki möyryten perässä, ja muu karja tuntui jo nousevan notkosta.

He tulivat aholle, ahon laidassa oli mökki, ja mökin ympärillä oli peltoja ylempänä ja alempana niittyjä. Pelloilla oli viljasta osa vielä leikkaamatta, toinen puoli oli jo kuhilaalla. Oli ruista, oli ohraa, oli potattimaata ja nauristakin. Se tuoksui niin makeasti sieraimiin. Mutta kaikista makeimmin lemusivat mökin pihalle levitetyt ja aidoille ja portaille heitetyt kerput ja keruutöryt.

Olisipa siellä ottamista! Olisipa siellä, millä vatsansa täyttäisi! Jopa siinä käskisi päivänpaisteisella pihamaalla märehtien loikoa!– Vesi valui pitkänä kinana kellokkaan suusta, ja härkä nuoli ahnaasti sieraimiaan.

Mutta portti pihamaahan oli suljettu ja kaikki veräjät tarkoin teljetty, ihan kuin heidän uhallaan, vaikkei ihmisiä näkynyt. He seisoivat pihaportin takana ja miettivät. Kellokas koetteli nostaa säppiä sarvellaan, mutta se ei noussut. Härkä nosti kaulaansa aidan selälle, mutta aita oli liian korkea yli hypätä.

–Mutta tämähän on meidän kartanon mökki, päätti yht'äkkiä kellokas.

–Mistä sinä sen tiedät?

–Oletko koskaan kuullut muiden mökeistä puhuttavan? Kaikki mökit maailmassa ovat meidän kartanon mökkejä.

Härältä pääsi ilon mölähdys, ja hän muisti jotakin.

–Syötiinhän viime kevännäkin erään mökin viljat, eikä siitä meille mitään tullut. Pidimme hyvänämme! Mökkien aituukset saa kyllä syödä, kunhan ei kartanon omiin aituuksiin koske.

–Joko rynnistän? kysyi härkä. Joko heitän portin pääni yli?

–Älähän vielä. Lähdemme vielä hakemaan, olisiko missä mukavampaa paikkaa,—sillä härillä ja lehmillä on, niinkuin jo sanoin, synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan.

He lähtivät kiertämään, mutta eivät löytäneet mistään mukavampaa paikkaa: ei auki unohtunutta veräjää eikä matalampaa aitaa. Kaikki oli yhtä korkeaa ja yhtä tukevaa pisteaitaa, seipäät paksuista katajista ja vitsakset sitkeistä näreistä, ja he tulivat takaisin samaan nurkkaukseen, missä olivat nähneet lehmät niityllä. Ne olivat siinä yhä vieläkin.

–Minkä tähden niillä noilla pitää olla parempi laidun kuin meillä?– sanoi kellokas.

–Se on hävytöntä, että kaksi mökin mullikkaa syöpi vatsansa täyteen yksiltä jalkainsa sijoilta, kun koko kartanon karjan täytyy kuloja kankaita kaluta!—kiivasteli härkä.

–Ei saa tulla vieraaseen niittyyn, varoittivat mökin lehmät, kun näkivät härän kyömistävän kaulaansa.—Ettekö näe, että siinä on aita?

–Takamailla ei saa olla mitään aitoja: laitumet täällä ovat kaikille yhteiset, sanoi kellokas.

–Pois aita! mörähti härkä.

Ja härkä työnti aitaa sarvellaan, koettaen sitä kumoon kaataa. Aita rutisi, mutta ei kaatunut.

–Se panee vastaan! sanoi härkä.

–Puske tiukemmin! kehoitti kellokas.

–Sarvet tarttuu kiinni! huohotti härkä.

–Älä sillä lailla, neuvoi kellokas. Työnnä sarvesi alimman aidaksen alle, siitä seipään kohdalta, ja nosta … näin! … niin!—Kas niin!

Härkä teki taaskin niinkuin kellokas neuvoi, seipäät nousi, aita nousi seipäineen ja kaatui maahan. Kellokas ja härkä astuivat kaatuneen aidan yli niittyyn, ja muu karja seurasi perässä … sen ei tarvinnut muuta kuin astua sisään valmiista aukosta.

Syötiin siinä ensin mökin säästöt: pieles ja lato. Särjettiin sitten väliaita ja mentiin niitystä peltoon. Ahmittiin ohrasta ja rukiista, mikä jaksettiin, ja lahmattiin jalkoihin loput. Väliin maistettiin nauriin kaalia ja purtiin jälkiruuaksi itse nauriitakin. Mökin lehmät ajettiin ulkometsään ja annettiin lämpöiset lähdöt joka kerta, kun yrittivät sisään.

Kun eivät härkä ja kellokas enää syödä jaksaneet, hakivat he sopivata, pehmoista makuupaikkaa ja köllähtivät märehtimään keskelle mökin pihaa kerppujen ja keruutörkyjen päälle, ja muu karja teki samoin.

Siitä tapasi heidät mökin mies palatessaan iltasilla kartanon päivätöistä. Kovasti pahastuen, kun näki vuoden vaivat menetetyiksi, tarttui hän ensimmäiseen seipääseen, ja kun eivät hyvällä lähteneet, mäikytti hän selkään kellokasta ja iski kintuille härkää, ajoi pois pahantekijät pihaltaan ja kyyditsi karjan kotiinsa—uskalsipa vielä mennä kartanon herralle valittamaan ja vaatimaan korvausta kärsimästään tappiosta.

Mutta korvilleen sai mökin mies korvauksen sijasta ja menetti vielä mökkinsäkin. Karjan kipurahoista otti herra sen omaan haltuunsa, löi pellot ja niityt laitumeksi ja teettää nyt elukoilleen kesähuvilaa torpan tuvasta, jota parhaillaan puretaan.

1899.

KUN JUNA KULKI OHI

Ylimääräinen juna oli juuri kulkenut ohi vähän ennen kuin varsinainen postijuna saapui asemalle, eräälle pienelle erämaan asemalle. Olin tullut postijunassa ja päässyt matkaani jatkamaan erään vanhan ukon rattailla, joka palasi asemalta kotiinsa, tuotuaan sinne jonkun matkustajan.

–No, isäntä oli tänään asemalla, kun se ylimääräinen juna kulki ohi?– kysyin puheen aluksi.

–Olin, vastasi hän yksikantaan.

–Siinähän se nyt meni, jatkoin.

–Menneen kuului.

–Kai näitte hänet?—Ettekö nähnyt?

–En tuota nähnyt, vastasi hän hetken kuluttua.

–Ettekö ollut asemasillalla?

–O-lin! virkkoi hän ääntään venyttäen.

–Ettekä nähnyt?

–Enkä.

–Mutta kuinka se on mahdollista? Olitte asemasillalla ettekä nähnyt?

Hän antoi minun taas hetken aikaa odottaa vastausta ja virkkoi sitten:

–Käänsin pois pääni, kun juna lähestyi.

KUULUTUS

Vanha rovasti avasi juuri vasta tullutta postilaukkua. Otettuaan sieltä ulos ensin sanomalehdet ja annettuaan niistä osan ruustinnalle ja toisen apulaiselle, sai hän käsiinsä suuren kotelon, joka oli varustettu tuomiokapitulin sinetillä.

–Mitähän tässä on, sanoi hän, antakaapa sieltä sakset, niin katsotaan.

Apulainen ojensi ukolle sakset ja jäi rovastin olkapään yli katsoen odottamaan kuoren aukaisua. Tulta vasten nostaen leikkasi rovasti varovasti kuoren auki, veti sieltä esiin painetun paperin ja tarkasteli sitä hetkisen.

–Jahhah, sanoi hän sitten. »Julkiluettavaksi saarnastuolista kolmena sunnuntaina peräkkäin.»—Vai niin!—Se on siis se. Sitä ei lueta.

Hän nipisti huulensa yhteen, pisti paperin takaisin kuoreensa, avasi pöytälaatikkonsa, laski kuoren laatikkoon ja sulki sen.

–Mikä se oli? kysyi ruustinna sanomalehtensä takaa.

–Olipahan muuan kuulutus kirkkoon, vastasi rovasti.

–Miksei sitä lueta?—kysyi ruustinna uudelleen. Mutta kun ei saanut vastausta ja lehdessä luettavat asiat kiinnittivät hänen huomiotaan, unohtui häneltä samassa asia.

–Voi, voi, huokasi hän hetken kuluttua, laskien lehden pöydälle,—yhä vain niitä ikäviä asioita! Mikähän tästä viime lopuksi tullee?

Rovasti ei vuorostaan vastannut siihen kysymykseen, vaan ilmaisi ajatustensa suunnan, virkkamalla kuin puoleksi itsekseen:

–Täytyy totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä.

Kun näistä asioista oli jo niin usein ja niin paljon puhuttu eivätkä ne olleet mitään iloisia asioita, jäi keskustelu siihen. Ruustinna meni askareilleen, ja rovasti vaipui lehtiinsä.

Mutta apulainen, joka oli nähnyt, mitä kuulutus koski, ja levotonna astellut lattialla, kysyi:

–Eikö setä todellakaan aio lukea kuulutusta?

–En aio, vastasi rovasti.

–Eihän se ole minun asiani, mutta eiköhän siitä voi olla ikävyyksiä sedälle?

–Minkäpähän minulle tainnevat.

–Mutta onko se viisasta … onko edes oikeinkaan saattaa kirkko vaaranalaiseksi … ja samalla ehkä koko maa? Varsinkin, kun ei asia siitä enää parane … se on julkaistu ja luettu julki kaikissa muissa kirkoissa…

Vanha rovasti oli tähän saakka puhunut sanomalehtensä takaa. Nyt laski hän lehden pöydälle, otti silmälasit nenältään ja virkkoi:

–Mitä ensiksi siihen tulee, että se on julkaistu ja muualla julkiluettu, niin se ei kuulu minuun … vastatkoot siitä ne, jotka ovat sen tehneet. Minun mielipiteeni siitä on se, että jos luet yhden, niin saat lukea toisenkin, saat lukea kaikki, mitä luetetaan. Mitä taas viisauteen ja vaaranalaisuuteen tulee, niin salli minun kysyä: ovatko linnoitukset sitä varten, että niiden turvissa puolustamme itseämme, vaiko sitä varten, että pelätessämme niiden vahingoittuvan jätämme ne vihollisen valtaan. Lähinnä Jumalaa on kirkko lujin linnamme. Ja mitä lopuksi tulee siihen, että nyt enää olisi yhdentekevää, mitä minä tässä asiassa teen, niin ei ainakaan minulle ole yhdentekevää, olenko ollut myötävaikuttamassa tekoon, joka on … jota … jota en hyväksy.

–Niin, setä tekee tietysti niinkuin oikeaksi katsoo … tahdoin vain…

–Se on täällä ja täällä se pysyy, lisäsi siihen vielä vanha rovasti, väänsi lukkoon laatikon, johon oli pistänyt sen suuren tuomiokapitulista tulleen kotelon, ja solahutti avaimen laajaan taskuunsa.

Ja kun oli jo myöhä ja kun apulainen siirtyi ullakolleen, puhalsi rovasti lampun sammuksiin ja meni makuukamariinsa levolle. Eikä siitä asiasta seuraavinakaan päivinä sen enempää puhuttu.

Mutta seuraavana sunnuntaina, kun kanttori oli tuonut kuulutukset ylös saarnastuoliin, näki seurakunta rovastin hänelle jotakin kuiskaavan korvaan, kanttori laskeutui alas, kulki alttarin ympäri sakastin ovelle, otti oven pielestä naulasta kultaisiin kehyksiin sijoitetun taulun ja kantoi sen rovastin eteen saarnastuoliin. Kun rovasti oli sen—korkealla, juhlallisella, vakavalla äänellä—lukenut, antoi hän sen takaisin kanttorille ja kanttori kantoi sen takaisin sille sijalle, mistä oli sen ottanut.

1899.