ARKA OMATUNTO
Hän oli hiljaisen näköinen vanhan puoleinen mies. Vaalennut tukka oli kammattu kahden puolen sileää, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea, vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen. Hän oli yksi noita hiljaisia maassa, jotka vähän puhuvat ja paljon miettivät He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vaan sarkanen suora nuttu ilman körttiä ja kaksinappiset mustat liivit pystykauluksen kanssa. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän oli uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä asioista ja kauvan kesti, ennenkun sain keskustelun kääntymään vanhan herännäisyyden aikoihin.
Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotain siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen elämässään.
"Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut", – sanoi hän kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen elämästään – "eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivat suuretkin. Minä olen papin poika ja isäni oli kappalaisena tässä samassa seurakunnassa, jossa minä nyt olen lasten opettajana. Minutkin pantiin kouluun ja kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi keskeyttää, kun ei terveys sietänyt istumista."
"Olinkohan neljän-, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat yhdessä matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli päästy irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä, että ajettiin suurella melulla ja paljolla huudolla talojen ohi ja heitettiin kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sitä sen lisäksi vielä mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet matka-eväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun oli hupainen nähdä meidän humaltumista ja kujeitamme.
Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljoko sitä siihen aikaan tarvitsikaan joutuakseen pois järjestään. Minä hihkuin ja hyppelin kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle: "hyvä, hyvä!" … "se on oikein!" … "onpahan katajassakin tervaa!" – sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.
Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä tuli heinämies vastaan ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä piiskallani. Mies kirosi ja minä kirosin vastaan.
Mutta salmen poikki ajettua tultiin taas maantielle. Siellä oli pienonen talo tien vieressä ja talon koira oli puhaltaunut maantielle eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillanen villakoiran pentu, joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin sen tulla ihan likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin minä sitä olkani takaa kaikista voimistani, Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen kaulan ympärille. Surkeasti liikahtaen, yhden ainoan kerran vaan, tuikkasi se suulleen lumihankeen ja siihen se jäi.
– "Kepertyipäs!" huusin minä ja heilutin voiton riemuisena piiskaani pääni päällä.
Koko joululuvan kaikui tuo koiran penikan surkea ulvahdus korvissani. Minä koetin sitä haihdutella, minä en ollut kuulevinani sisällistä ääntä, joka tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.
Mutta kun palasimme taas juhlain jälestä kouluun, ajoi isä vainajani, joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään. Isäntä istuu kammarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.
– "Mitäs sitä Heikille kuuluu?" kysyi isäni.
– "Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä", kehoittelee isäntä.
Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen surustaan:
– "Kuuluuhan tälle paljokin, se kuu on nämä joulunpyhät itkenyt paraan ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiran pennun hoitaakseen, niin se kuoli tässä joulun eilusviikolla tapaturmaisesti."
– "Mitenkä se kuoli?" kysyi isäni.
– "Matkustavaiset sen tappoivat Se oli mennyt tiellä kulkevia haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan."
– "Kuoliko se?" kysyin minä ehdottomasti.
– "Kuolihan se … mahtoi kuolla säikäyksestä vai liekö lyöntiäkin kuollut… ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut"
– "No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun meneppäs pientä pentua lyömään", sanoi isäni.
Minusta tuntui kuin olisin – murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka sanoo, että "sen minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette te myös minulle", ja syntihän se on luontokappaleenkin tappaminen, kun sen tuolla lailla tekee.
Sellainen tapaus se minut herätti, sillä siitä jäi omalle tunnolleni velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista ajattelemaan.
SAAKO PAPPI PELATA KORTTIA?
– Niin, niin, nuoret virkaveljeni – sanoi se vanha harmaapää rovasti, kun eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin piippua poltellen rovastin kammarissa – saattaahan se olla hyväkin, että te vastustelette sitä "Päivälehteä" ja niitä muita nykyajan lehtiä, että varoitatte niistä sakastissa ja saarnatuolissa, ett'ette itse tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä niin seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli Marttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat ja kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei sentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni eräs vanha tapaus apulaisajoiltani, jolloin sitä tätä samaa asetta heilutettiin yhtä suurella innolla kuin nytkin.
Se oli siihen aikaan kuin se valtava, suuri herännäisyys alkoi tunkea joka pitäjääseen, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa, kristillisempää elämätä ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin tapoihin, joita se piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä ja purevaa ja se ei katsonut, kenehen se koski. Pappejakin se kohtasi ja kenties vielä säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu ainoastaan meidän velttoa oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme ja kykenemättömyyttämme johtajatoimessamme. Meidän yksityinen elämämmekin otettiin tarkastettavaksi. Kummiksemme saimme me kuulla, että tanssiminen on meille sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen ja juomineen ovat aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että kaikellaiset huvitukset: laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa pahennusta herättämään.
Me kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatun paikkoja tueksemme, me merkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme sen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla papeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme vanhat papit – piispoista rovasteihin saakka – jotka enin tätä uutta liikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa siitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi osaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen maailman mielipide oli meidän puolellamme.
Mutta liike sai lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävän vauhdin. Se tuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä enemmän lähetä jalonkin metsän rantaa ja jopa kuului kertomuksia, että se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan. Savossa ja Pohjanmaalla sanottiin löytyvän pappeja, jotka olivat omistaneet itselleen herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä saarnatuolistakin ja antautuneet körttitakkien johtajiksi.
Ja heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa sanomalehdistössäkin.
Julkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt. Lievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksi antamaton loukkaus emmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään,
"Helsingfors Morgonblad," jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig Runeberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, löytyi joka pappilassa ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena liihoitteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se meille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmen vuotias ja tahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.
Posti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yhtäkkiä murahti esimieheni, jonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet luettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä takaa: "Hva' fan ä' de' här första'?" Ja suuttuneena heitti hän lehden luotaan lattialle.
(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt sieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).
Jos sallitte, niin luen minä sen kirjoituksen, joka näin kokonaan sai ukko-rovastin mielen pois ladultaan. Se löytyy tässä vanhan Morgonbladetin vuosikerrassa 1832 sen 26 n: rossa ja on näin kuuluva:
"Saako pappi pelata korttia?" – Se on kysymys, johon kristikunnan vanhimpina aikoina olisi vastattu: ei! – ja niin pitäisi siihen kai vieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja, on poistettu n.k. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu epämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä vapautta laajennettu, ett'ei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan. Se, mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen käytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä huvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta. Näiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on epäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa ihmishenkeä kauvas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen onkaan keskusteluaineita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä, kun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa. Paavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: "opettakaat ja neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla – ja kaikki mitä te teette puheella eli työllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen", olivat kuitenkin kauvan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea lukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä tarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty, niin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia sunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta. Kaikki eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään, että monet kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän menettelynsä kysymykseen, saako eli eikö saa pappi pelata korttia. Niitä on näet kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka varmaankaan eivät tunne raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä ja Bostonia y.m.), eivät tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa silmissä näyttäytyä kortinlyöjiltä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän paremmasta tunnostaan ajaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen ikkunanverhojen takana huvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan odottamaton sisääntulo pelihuoneesen – joka saattaa epähuomiosta tapahtua, vaikka palvelijoita olisikin ankarasti käsketty ovia vartioimaan – saattaa heidät kovasti hämmilleen sekä häpeihinsä. Salassa pelaamistaan selittävät ja kaunistelevat he siten, että he eivät tahdo pahentaa heikompia veljiään, joiden päähän voisi pistää – tehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin kaupungeissa asuvat, pelaavat julkisesti. He ovat kadottaneet ulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta nyt on pappi aina virassaan ja täytyy hänen olla aina valmis sen toimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän parhaallaan istuu pelipöydän ääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun luo, joka on hengellisen lohdutuksen tarpeessa ja jos hänen omaksi ja pelitoverinsa suureksi harmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin on hän pakotettu, sittenkun peli on loppunut ja hakija saanut odottaa, lähtemään toimeensa sydän täynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan ystävilleen, että hän koettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista takaisin. Ja hän on varmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin sinä sairas, joka saat lohduttajaksesi tällaisen hengen miehen!! – Suuri ristiriitaisuus näkyy siinä sitäpaitse olevan, kun aamupäivällä saarnastuolista varoitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä huvituksista; – mutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän maailman turhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelin kautta vuotuisia tulojaan enentää!"
– Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on häväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna ankara protesti!
Minä en kiivaudessani muistanut, että me vähää ennen olimme ukkorovastin kanssa panneet "Myllymattia" ja että me aina, niinpian kun ikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sutimalla suimme "neljän kuninkaan kirjat" pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun kirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä. Eihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen kuin miksi sitä kirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta juhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan – sen käsitti hän hyvin.
Hän oli ivallinen mies, puheissaan pureva ja hänen parhaita aseitaan "herännäisyyden hullutuksia" vastaan oli pilkka.
Ja jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen vastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan katuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka seurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli nuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin lupasi hän "vieden käden sydämmelleen" parantua ja pyytää anteeksi pahat tekonsa. Kirjoituksen alle pantiin "Pappi", ja me nautimme jo edeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli saatettu naurettavaan valoon.
Kirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa ja joka paikassa sille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen kynästään lähtenyt.
Lukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty pois tästä nidoksesta.
Asia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus meidän vastaukseemme.
"Ei, hyvä herra" – luen siitä pienen palasen, koska se täällä löytyy – "ei; hyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on yksi etu, joka teiltä kokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua, jota vastoin vanhan korttia pelaavan "Papin" poskilla näkyy ainoastaan kevytmielisyyden puna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa antaneet. Te olette "vieneet käden sydämmellenne", mutta se käsi ei ole katuvan publikaanin, vaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta pata-ässä pistää esiin: sopiva kuvastin teille itsellenne".
Rovasti ei todellakaan voinut punastua, sillä hän oli luonnostaan ja lie ollut muutenkin heleävärinen, niinkuin sanotaan. Mutta äkäinen hän oli. – Se on häpeä koko Suomen sanomalehdistölle – kiukuttelimme me Runebergin Morgonbladetista. – Se on skandaalilehti! Papiston häväisijä! Millainen on se sensuuri, joka tuollaista sallii painattaa?
Sama mielipide oli muillakin sen paikkakunnan papeilla. Ja ikäänkuin itsestään kypsyi meissä se päätös, ettei papiston enää sopisi sallia tuollaisen lehden kulkea postilaukuissaan.
Ehkä ovat ajat nyt toiset ja ehkä teillä on paremmat ja jalommat syyt vainoonne nykyajan sanomalehtiä kohtaan. En tahdo sanoa, että olisivat oikeassa ne, joiden olen kuullut väittävän, että noiden uudenaikaisten lehtien palstoilla olisi ollut oikeutettujakin muistutuksia meidän virheistämme. Mutta siitä minä kuitenkin tahtoisin huomauttaa, että me tarkkaan tekisimme itsemme kanssa selkoa siitä, mikä se on, joka milloinkin harmimme herättää ja minkä haudan puolustusta meidän ristiretkemme milloinkin tarkoittavat.