Buch lesen: «Johanna d'Arc», Seite 5

Neljäs luku

Meidät kutsuttiin koolle ja Johanna tarkasti meitä kiireestä kantapäähän. Sitten hän piti lyhyen puheen, jossa sanoi, että sotaakin saattoi käydä ilman kirouksia ja muita siveettömiä sanoja ja että hän vakavasti vaati meitä pitämään sen mielessämme ja noudattamaan sitä. Sitten hän käski jonkun sotavanhuksista antaa nuorille ratsutaidon opetusta puolen tuntia. Hän itse ei ottanut siihen osaa, vaan istui hevosensa selässä niinkuin ratsastaja-patsas ja katsoi toimitusta. Se oli hänelle kylläksi. Hän painoi mieleen opetuksen ja käytti sitä sitten hyväkseen yhtä varmasti ja taitavasti kuin olisi ollut tottunut ratsastaja.

Kuljimme nyt kolmena yönä kaksitoista, kolmetoista peninkulmaa kerrallaan, eikä kukaan meitä hätyyttänyt eikä pidättänyt, koska meitä pidettiin jonakin kiertelevänä sissijoukkona. Maalaisväestö oli iloinen nähdessään semmoisen joukon menevän ohi pysähtymättä. Mutta matka oli kuitenkin hyvin vaivaloinen, sillä siltoja oli harvassa ja jokia paljon; kun meidän piti niiden yli kahlata, tuntui vesi kylmältä, ja sen jälkeen täytyi meidän levätä jäätyneellä tai lumisella maalla ja lämmitellä itseämme kuinka hyvänsä sekä nukkua jos saimme unta, sillä valkean tekeminen olisi ollut vaarallista. Usein siis rohkeutemme lannistui näissä koettelemuksissa, jolloin olimme aivan uuvuksissa, mutta Johannan oli toisin. Hän oli aina kirkassilmäinen ja hyvissä voimissa. Me emme sitä ymmärtäneet, vaan ihmettelimme suuresti.

Mutta jos matkamme tähän asti oli ollut vaivaloinen, kävi se seuraavan viiden yön kuluessa yhä tukalammaksi, sillä kulku oli vielä uuvuttavampaa, ja meitä ahdistettiin useampia kertoja, jolloin eri kahakoissa menetimme viisi miestä. Huhu, että tuo innostunut, ihmeellinen tyttö Domrémystä oli sotajoukon kanssa lähtenyt kuningasta auttamaan, oli jo levinnyt vihollistenkin keskuuteen, ja nyt oli vartijoita kaikilla teillä.

Kävimme kaikesta tästä vielä entistä alakuloisemmiksi. Ja siihen lisäksi tuli eräs asia, jonka Noel oli keksinyt ja jonka hän heti ilmaisi päämajassa. Muutamat miehistä olivat turhaan koettaneet saada selville, kuinka Johanna yhä pysyi reippaana, uupumattomana ja hyvällä mielellä, vaikka voimakkaimmatkin miehet tunsivat väsymystä kovasta marssista ja kävivät masentuneiksi ja alakuloisiksi. Mutta miehillä saattaa olla silmät eivätkä kuitenkaan näe. Koko elinaikansa olivat nuo miehet nähneet, kuinka vaimot lehmän kanssa olivat vetäneet auraa miesten ollessa ohjaksissa. Olivat he myöskin nähneet, että naisilla on paljon enemmän kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kuin miehillä – mutta tämä ei heihin mitään vaikuttanut. He ihmettelivät nähdessään seitsentoistavuotisen tytön kestävän sodan vaivoja paremmin kuin vanhat sotilaat. He eivät ymmärtäneet, että suuri sielu suurine päämäärilleen saattaa tehdä heikon ruumiin lujaksi, ja tässä oli maailman suurin sielu. Mutta tätä he eivät ymmärtäneet. He päättivät, että Johanna oli noita ja että hän oli saanut voimansa paholaiselta, ja aikoivat salaa ottaa hänet hengiltä.

Tuommoinen salaliitto oli meistä hyvin vaarallinen ja ritarit pyysivät Johannalta luvan, että saisivat hirttää moiset miehet. Mutta hän kielsi sen kohta ja sanoi:

"Eivät he eikä kukaan voi ottaa henkeäni, ennenkun tehtäväni on täytetty, miksi siis tahraisin käteni heidän verellään? Tahdon tutkia heitä ja ilmoittaa sen heille. Kutsukaa heidät tänne."

Kun he tulivat, sanoi hän heille selvään, ettei hänen henkeään voitu ottaa, ennenkun hän oli tehtävänsä toimittanut. Miehet hämmästyivät kuullessaan hänen lausuvan tämän niin varmalla ja vakuuttavalla tavalla, mutta vielä enemmän he peljästyivät hänen viimeisistä sanoistaan, sillä eräälle näistä miehistä hän lausui surullisella äänellä:

"On ikävää, että sinä väijyt toisen henkeä, vaikka oma kuolemasi on aivan lähellä."

Samana iltana kompastui sen miehen hevonen meidän ratsastaessamme erään salmen poikki ja mies putosi hevosen selästä ja hukkui, ennenkun kukaan pimeässä ehti hänen avukseen. Sitten ei enää joukossamme tehty salaliittoja.

Vielä oli matkustettava yksi yö, ennenkun pääsimme vihollisen alueelta, mutta levottomina olimme siitä, mitä ennen sitä saisimme kokea. Olimme kaikki kiihkeitä pääsemään eteenpäin, vaikka kyllä tiesimme, että nämä viimeiset peninkulmat olivat vaikeimmat kulkea. Sitäpaitse olimme kuulleet, että meidän sinä yönä piti kulkea leveän ja virtaisen joen poikki, jonka yli vievä ainoa silta oli vanha ja lahonnut, ja kun rupesi vielä lisäksi satamaan kylmää lumiräntää, niin pelkäsimme, että tulvavesi virrassa saattaisi kokonaan viedä pois sillan ja silloin olisi meidän melkein mahdoton päästä pakoon vihollisen käsistä.

Pimeän tultua läksimme metsästä ja Johanna ratsasti etupäässä, niinkuin hänen oli tapana aina siitä asti, kun viholliset rupesivat meitä ahdistamaan. Ennenkun olimme ehtineet puoltakaan peninkulmaa, muuttui sade rakeiksi ja lumeksi ja pieksi kasvojamme, jotta tuskin saatoimme pitää silmiämme auki. Äkkiä kuului pimeästä ääni:

"Seis!"

Me tottelimme. Erotimme mustan joukon edessämme, joka minusta näytti ratsujoukolta, mutta ei kukaan saattanut selvään nähdä mitään. Eräs mies huusi Johannalle nuhtelevalla äänellä:

"Olette ollut kauvan matkalla, herra kapteeni. No, mitä olette keksinyt? – Onko tyttö vielä takanamme vai onko ehtinyt edelle?"

"Hän on takananne – " vastasi Johanna levollisesti.

Tämä vastaus näytti lepyttävän toista.

"Jos tämä on totta, ette ole turhaan viipynyt, kapteeni. Mutta mistä sen tiedätte?"

"Olen hänet nähnyt."

"Nähnyt hänet! – nähnyt itse noidan."

"Niin, olen ollut hänen leirissään."

"Todellakin, kapteeni Raymond, pyydän anteeksi äskeiset sanani.

Olette tehnyt rohkean, kunnon palveluksen. Missä hän oli?"

"Metsässä – ei puoltakaan peninkulmaa täältä."

"Hyvä, pelkäsin, että hän oli ehtinyt meidän ohitsemme, mutta nyt on vielä kaikki pelastettavissa. Nyt voimme hänet hirttää, te itse saatte sen tehdä. Ei kukaan ole kelvollisempi hirttämään tuota paholaisen lasta kuin te."

"En tiedä, kuinka teitä kiittäisin. Jos hänet saavutamme, niin – "

"'Jos!' sitä ei tarvitse epäillä. Tahtoisin juuri tietää, minkälainen se noita on, joka on saanut tuommoista elämää aikaan. Kuinka monta miestä hänellä on?"

"Minä luin kahdeksantoista, mutta hänellä saattoi olla enemmän."

"Siinäkö kaikki. Sittenhän me hänet otamme kiinni aivan paikalla.

Onko totta, että hän on vain tyttölapsi?"

"Ei hän ole kuin kahdeksannellatoista."

"Kaikkea sitä kuulee! Onko hän vahva vai hoikka kasvultaan?"

"Hoikka."

"Mitä hän teki?"

"Hän puhui levollisesti erään upseerin kanssa."

"Levollisesti, ei antanut käskyjä?"

"Ei, hän puhui levollisesti kuin me nyt."

"Hyvä. Tässä ilmassa hänen ei taida tehdä mieli lähteä. Sitten mekin voimme pysähtyä tuonnemmaksi."

"Mutta hänellä on kaksi ritaria mukanaan. He ehkä pakottavat hänet marssimaan eteenpäin."

"Siinä tapauksessa tulee hän meitä vastaan ja hän tuskin pääsee pakoon."

"Niin, elleivät lähetä edellänsä vakoilijoita tutkimaan teidän asemaanne. Sitten he pian menevät toista tietä sillalle. Onko viisasta, että silta jätetään vartioimatta."

Hänen sanansa värisyttivät minua, niin rohkeilta ne tuntuivat.

Vihollisjoukon päällikkö mietti hetken ja sanoi: "Viisainta todellakin olisi sillan hävittäminen ja aijoinkin sen tehdä, mutta" – Johanna sanoi levollisesti: "Teidän luvallanne hävitän sen itse."

"Kiitän teitä, kapteeni. Kun te sen teette, niin voin olla varma, että se tulee hyvin tehdyksi."

He tervehtivät ja me läksimme jälleen liikkeelle. Hengitin vapaammin. Heidän puhuessaan olin kuulevinani todellisen kapteeni Raymondin tulevan takanamme. Mutta en nytkään ollut levollinen, sillä Johannan komento kuului vain "eteenpäin!" ja me ajoimme hiljaista juoksua pitkin vihollisen mustia rivejä, jotka tuntuivat ulottuvan loppumattomiin meidän kulkiessamme ohi. Ne olivat tuskallisia hetkiä, mutta sitten antoi vihollisen torvensoittaja lähtömerkin. Johanna komensi – "ravia" ja me kiirehdimme kulkua. Huomasin, että Johanna jälleen oli ollut viisaampi kuin me kaikki. Jos olisimme heti kiirehtineet heidän ohitsensa, olisi ehkä joku vaatinut tunnussanaa, mutta nyt pääsimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Mutta vihollisjoukon liikkeelle lähtiessä ei kukaan meitä epäillyt, vaikka ajoimmekin kovemmin. Vihollisten miesluku oli ehkä noin sata tai vähän enemmän, vaikka se meistä tuntui tuhatlukuiselle. Kun vihdoin pääsimme ohi, kiitin sydämmestäni Jumalaa ja kaikkia pyhiä ja kohta ehdimmekin sillalle, joka vielä oli ehjä. Kuljimme sen yli onnellisesti ja sitten hajoitimme sen. Vasta tämän tehtyämme tunsimme olevamme turvassa.

Myöhemmin yöllä hiljeni myrsky ja lumituisku, mutta tiet olivat pehmeät ja hevosten täytyi käyden kulkea. Nyt olimme perin väsyneet ja miltei makasimme satuloissamme. Uhkaava vaarakaan ei voinut pitää meitä hereillä.

Vihdoin, kun aamu koitti, näimme leveän virran edessämme, ja huomasimme, että se oli Loire; tulimme sitten Gienen kaupunkiin ja nyt olimme ystäväin luona ja kaikki vastukset voitettuina. Se oli meille iloinen aamuhetki.

Olimme kaikki väsyneitä ja huonossa kunnossa, mutta kuitenkin oli Johanna meistä kaikista reippain sekä ruumiin että sielun puolesta. Olimme joka yö kulkeneet noin kolmetoista peninkulmaa huonoja mutkaisia teitä. Tästä nähdään, mitä ihmiset saavat aikaan, kun heillä on johtaja, jonka rohkeus, päättäväisyys ja into eivät koskaan lannistu.

Viides luku

Me lepäsimme ja virkistimme itseämme muutamia tunteja Gienessä, mutta ennen pitkää levisi huhu, että nuori tyttö, jonka Jumala oli valinnut pelastamaan Ranskanmaata, oli tullut, jonka tähden ihmisiä kokoontui laumoittain meidän asunnollemme häntä katsomaan ja meidän täytyi etsiä rauhallisempi paikka, joten läksimme taas matkaan ja tulimme pieneen Fierbois nimiseen kaupunkiin.

Olimme nyt kuuden peninkulman päässä kuninkaasta, sillä hän oleskeli nyt Chinonin linnassa. Johanna saneli heti hänelle kirjeen ja minä kirjoitin sen. Siinä hän sanoi tulleensa sadan viidenkymmenen ranskalaisen peninkulman päästä tuomaan hänelle hyviä uutisia ja pyysi, että hän armosta sallisi Johannan itsensä saattaa perille nämä tiedot. Johanna lisäsi, että vaikkei hän ollut kuningasta nähnyt, hän kuitenkin tuntisi hänet missä tahansa.

Nuo kaksi ritaria ratsastivat heti viemään tätä kirjettä; toiset lepäsivät vaivoistaan ja nukkuivat melkein koko iltapäivän.

Seuraavana päivänä me käännyimme Chinonia kohti. Orleans oli takanamme englantilaisten piirittämänä ja me toivoimme pian Jumalan avulla pääsevämme sitä auttamaan. Gienestä oli uutinen levinnyt Orleansiin, että tuo ihmeellinen tyttö Vaucouleursistä oli Jumalan lähettiläänä tullut lopettamaan piirityksen ja karkottamaan viholliset; ja nämä sanomat olivat herättäneet suurta levottomuutta kaupunkilaisissa, jotka nyt viisi viikkoa piiritystä kestettyään kiihkeästi toivoivat pelastusta. He lähettivät salaa kuninkaan luo lähetystön, joka rukoili häntä kuulemaan tytön sanoja, ja tämä lähetystö oli jo ehtinyt ennen meitä Chinoniin.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin ja asetuimme erääseen majataloon ja tännekin kokoontui paljo väkeä katsomaan Domrémyn tyttöä.

Kauvan aikaa kului, ennenkun nuo kaksi nuorta ritaria palasivat takaisin. He näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta ja ritari de Metz sanoi Johannalle:

"Kuningas on saanut kirjeemme, mutta he eivät päästäneet meitä hänen puheilleen."

"Kuka sen kielsi?"

"Ei kukaan kieltänyt, mutta pari kolme kuninkaan uskottua neuvonantajaa ja hovimiestä – jotka eivät taida olla pettureja parempia, koettavat kaikin tavoin estää meitä keksien valheita ja juonia, jotta saisivat meidät menettämään aikaa. Pahimmat heistä ovat George de la Tremouille ja Reimsin arkkipiispa. Niin kauvan kuin voivat kuningasta pidättää toimettomuudessa taikka kokonaan kietoa hänen ajatuksensa juhliin ja turhiin huvituksiin, ovat he itse vallassa. Jos hän heräisi välinpitämättömyydestään ja itse miehen tavalla ryhtyisi taistelemaan kruununsa ja valtakunnan puolesta, niin heidän mahtinsa olisi mennyttä. Mitä he välittävät maansa perikadosta, kun vain itse pääsevät valtaan."

"Puhuitteko muiden kuin heidän kanssaan?"

"Emme hoviväen kanssa – he ovat kaikki noiden herrain nöyrimpiä palvelijoita ja orjia, jotka puhuvat vain heidän mielikseen ja tekevät heidän tahtonsa. He kohtelivat meitä halveksivasti, kääntyivät ja poistuivat, kun vain lähestyimme heitä. Mutta me puhuimme Orleansin lähettiläiden kanssa, ja he sanoivat vihastuneina ja pahoillaan, että kuningas on kuin noiduttu, eikä välitä muusta kuin huvituksistaan. Jokaisen täytyi heidän mielestään kummeksia sitä, että kuningas mitään tekemättä antaa maansa joutua vihollisten kynsiin. Hän on täällä kaukaisessa valtakuntansa sopukassa kuin hiiri satimessaan. Linna, jossa hän oleskelee, on kuin hauta, eikä kuin kuninkaallinen asunto, huonekalut ovat vanhat ja koinsyömät, samoin seinäverhot. Joka paikassa on vain hävityksen kauhistusta ja tämän kaiken kurjuuden keskellä ovat kuningas ja hänen suosikkinsa puettuina kultaan, samettiin ja silkkiin, niin loistokkaasti, että tuskin missään maailman hovissa saa nähdä sen vertaa. Hän kyllä tietää, että meidän kurja kaupunkimme taistelee nälkää, ruttoa ja vihollisen ylivaltaa vastaan ja että kun se lannistuu, on koko Ranska menetetty, mutta hän ei sittenkään tee mitään meitä pelastaakseen, hän ei tahdo edes meitä nähdä eikä rukouksiamme kuulla. Näin puhuivat Orleansin lähettiläät epätoivon vallassa."

Johanna sanoi ystävällisesti:

"Se on surkeaa, mutta heidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Kohta on

Dauphin heitä kuuleva, sanokaa se heille."

Hän nimitti kuningasta yhä vielä Dauphiniksi eli perintöprinssiksi, sillä Johannan mielestä hän ei vielä ollut kuningas, koska ei ollut kruunattu.

"Kyllä me sanomme heille kaikki ja se heitä rauhoittaa, sillä he uskovat, että sinä olet Jumalan lähettiläs. Mutta arkkipiispa ja hänen liittolaisensa ovat uskotelleet erästä sotavanhusta, Raoul de Gaucourtia, jolla on korkea virka hovissa ja muuten rehellinen mies vaikka ei mikään teräväpäinen – ettei saata ymmärtää, kuinka alhaista sukua oleva, kaikkeen sotataitoon oppimaton tyttö, voi heikolla kädellään saada voittoja, kun vanhat sotauroot turhaan viidenkymmenen vuoden aikana ovat taistelleet vihollista vastaan. Ei hänkään siis tahtonut meitä kuunnella, vaan pilkkasi meitä."

"Kun Herra itse taistelee, on yhdentekevää, onko se käsi, joka hänen miekkaansa käyttää, heikko vai vahva. Sen hän aikanaan kyllä saa nähdä. – Eikö koko linnassa sitten ole ketään, joka meitä suosisi?"

"On tosiaankin – kuninkaan anoppi, Sicilian kuningatar, Yolande, joka on viisas ja hyvä. Hän puhui sieur Bertrandin kanssa."

"Hän meitä suosii ja vihaa kuninkaan viettelijöitä", sanoi Bertrand. "Hän kyseli minulta tarkasti kaikkia asioita ja kun olin lopettanut puheeni, istui hän niin kauvan ääneti, että luulin hänen melkein nukkuneen. Mutta vihdoin hän sanoi hitaasti ikäänkuin olisi itsekseen puhunut: 'Lapsi, vasta seitsemäntoista vuotias – heikko neito – kasvanut maalla – tottumaton sotatapoihin ja aseiden käyttöön – ujo, vaatimaton ja nöyrä – hän heittää paimensauvansa, pukeutuu rautaan ja taistellen kulkee läpi vihollisen alueen, pelkäämättä ja epäilemättä – ja tulee tänne – hän, jolle kuninkaan pelkkä näkeminen mahtaa olla juhlallista ja pelottavaa – aikoo rohkeasti käydä kuninkaan eteen ja sanoa: Elä pelkää, Jumala on lähettänyt minut pelastamaan sinut! – Mistä olisi hän saanut tuon uskon ja rohkeuden, ellei itse Jumalalta!' Kuningatar vanhus oli jälleen ääneti syviin ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin hän lausui: – 'Olkoon hän Jumalan lähettämä tai ei, niin hän epäilemättä on kuitenkin etevämpi tavallisia ihmisiä – sillä hänessä on salainen voima, joka tekee pelkureista sankareita ja saa masentuneet, epätoivoiset joukot uudelleen koolle, jotta tulisin katsein laulut huulilla käyvät sotaan ja rajuilman tavoin karkottavat vihollisen! – Tuommoinen henki nyt voi pelastaa Ranskan, mutta ei mikään muu. Jumalan Henki on varmaankin tuossa lapsessa – kuinka hän muuten olisi voinut sankarin tavoin päästä tänne näinä vaarallisina aikoina? – Kuninkaan täytyy saada hänet nähdä ja puhutella häntä!' – Näin hyvästi puhuen hän antoi minun lähteä ja tiedän, että hän pitää lupauksensa, vaikka häntä vastaan kuinkakin juoniteltaisiin."

"Olisi tuo nainen kuninkaana hänen sijassaan!" sanoi toinen ritareista. "Sillä kuningasta tuskin saa virkoamaan siitä toimettomuudesta, johon hän on vaipunut. Sanotaan, että hän on menettänyt kaiken toivon ja haluaa vain paeta pois johonkin kaukaiseen maahan ja kätkeytyä sinne. Hän kuuluu olevan kuin noiduttu – on kuin joku paino häntä rasittaisi ja riistäisi häneltä kaiken voiman – ei kukaan tiedä, mikä häntä painaa."

"Minä tiedän sen", sanoi Johanna hiljaisesti, mutta varmasti. "Minä tiedän sen salaisuuden, joka häntä painaa, mutta sitä ei tiedä muut kuin Jumala. Kun saan nähdä hänet, ilmoitan hänelle jotakin, joka poistaa kaiken hänen epäilyksensä ja tekee hänestä kuin uuden ihmisen."

Olimme menehtyä uteliaisuudesta, mutta ei kukaan uskaltanut tiedustaa häneltä ja jos kohta olisimme niin tehneet, ei se olisi mitään auttanut, koska hän kaiken lapsellisen avomielisyytensä ohella aina osasi säilyttää salaisuuksia, joita hänellä ei ollut lupa ilmoittaa.

Seuraavana päivänä sai kuningatar Yolande todellakin tahtonsa täytetyksi, sillä huolimatta kaikista hoviväen estelemisistä, sai hän kuninkaan vastaanottamaan nuo kaksi ritaria ja kuulemaan, mitä heillä oli sanottavana. He kertoivat kuninkaalle, kuinka puhdas ja tahraton Johannan luonne oli ja kuinka suuri ja jalo henki häntä innosti ja he rukoilivat kuningasta uskomaan ja luottamaan siihen, että Johanna oli lähetetty Ranskan pelastajaksi ja että hän sallisi tytön tulla puheilleen. Kuningas kuunteli heitä liikutettuna ja lupasi pitää asian mielessään sekä kuulustella neuvonantajainsa mielipidettä. He palasivat iloisina majataloon.

Vähän myöhemmin samana päivänä syntyi majatalossa suuri hälinä ja isäntä itse juoksi luoksemme ja ilmoitti, että kuningas itse oli lähettänyt joukon korkea-arvoisia pappeja ja hurskaita hengen miehiä puhumaan tuon kuuluisan tytön kanssa. Sitten hän kiiruhti takaisin, mutta pian palasi hän jälleen syvään kumarrellen, tuoden muassaan neljä komeaa piispaa sekä suuren joukon pappeja ja maallikoita huoneeseen, jossa Johanna istui.

Johanna nousi seisomaan ja me samoin. Piispat asettuivat istumaan eikä pitkään aikaan sanottu mitään, sillä heidän tuli puhua ensin, mutta he olivat niin hämmästyneinä nähdessään, minkälainen lapsi oli saanut niin paljon melua aikaan, etteivät aluksi voineet puhua mitään. Vihdoin eräs heistä lausui Johannalle, että koska he olivat kuulleet hänellä olevan asiaa kuninkaalle, olivat he nyt saaneet käskyn tulla sitä kuulemaan, ja pyysivät hänen suoraan ja viipymättä ilmoittamaan heille asiansa.

Tämän kuultuamme tulimme hyvin iloisiksi ja olen varma siitä, että kaikki samoin kuin minä rukoilimme Jumalaa armossaan antamaan Johannalle voimaa ja taitoa oikein asiansa esittämään, jotta nämä mahtavat ja ylhäiset miehet olisivat uskoneet hänen kutsumustaan.

Mutta kuinka hämmästyimme kuullessamme Johannan vastauksen. Hän seisoi heidän edessään nöyränä, pää kumarruksissa ja kädet ristissä tarkkaavasti kuunnellen heidän puhettansa. Mutta heti, kun he vaikenivat, nosti hän päänsä ja katsoi heihin niin levollisesti ja vakavasti kuin olisi hän ollut kuninkaan tytär ja vastasi yksinkertaisella äänellään ja tavallaan:

"Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutta minun tulee ilmoittaa asiani kuninkaalle itselleen."

Kaikki hämmästyivät ja vaikenivat hetkeksi ja heidän kasvoillensa lensi puna, sitten sanoi jälleen ensimmäinen puhuja:

"Uskallatko halveksia kuninkaan käskyä, kun et puhu asiaasi hänen lähettiläilleen?"

"Jumala itse on käskenyt minun ilmoittaa sanoman ainoastaan kuninkaalle, enkä minä uskalla muita kuulla kuin häntä. Pyydän, viekää minut Dauphinin luo."

"Elä ole mieletön, vaan puhu nyt asiasi! Eläkä menetä turhaan aikaa."

"Te erehdytte, arvoisat Herran palvelijat, ei asia niin ole. En ole tullut tänne puhumaan teidän kanssanne, vaan pelastamaan Orleansia, ja viemään Dauphinin hänen kaupunkiinsa Rheimsiin ja siellä kruunaamaan hänet."

"Onko tämä se sanoma, jonka viet kuninkaalle?"

"Pyydän anteeksi, mutta vielä huomautan, ettei minulla ole teille sanomia."

Silloin nousivat kuninkaan lähettiläät suuresti vihastuneina ja poistuivat huoneesta, me ja Johanna lankesimme polvillemme heidän mentyään.

Olimme synkän näköisiä ja pahat aavistukset painoivat sydämmiämme. Kallis hetki oli turhaan rauvennut – ei kukaan meistä ymmärtänyt eikä hyväksynyt sillä hetkellä Johannan käytöstä, vaikka hän muutoin näytti niin viisaalle. Vihdoin rohkeni sieur Bertrand kysyä, miksi hän ei nyt käyttänyt hyväkseen tätä kallista tilaisuutta, jolloin olisi saanut asiansa kuninkaalle esitetyksi.

"Kuka heidät tänne lähetti?" kysyi hän vastauksen asemesta.

"Kuningas."

"Kuka sai kuninkaan heidät tänne lähettämään?"

Ei kukaan vastannut, vaikka me kaikki rupesimme aavistamaan mitä hän tarkoitti. Sitten hän jatkoi:

"Dauphinin neuvonantajat ne olivat, jotka saivat hänen lähettämään tänne nuo miehet. – Ovatkohan ne minun ystäviäni vai vihollisiani, – ja harrastavatko Dauphinin parasta?"

"Sitä eivät tee."

"Jos joku tahtoo väärentämättömänä saada jonkun asian perille – niin valitseeko hän silloin kavaltajia ja pettureita sanansaattajikseen?"

Me emme voineet tähän mitään vastata ja hän jatkoi:

"He olivat asettaneet satimen tielleni, mutta se oli liian selvä. He luulivat saavansa minulta kuulla tietoni, voidakseen sitten mielensä mukaan sitä väärennellä ja siten ainaiseksi saada Dauphinin sulkemaan silmänsä ja korvansa minulta. Mutta se päivä ei ole kaukana, jolloin hän minua kuulee. Olkaa hyvässä turvassa."

Sieur Jean de Metz nyökäytti päätään ja puhui itsekseen:

"Hän on meitä kaikkia viisaampi – nyt niinkuin aina."

Johannan kielto ei jäänyt seurauksia vaille. Kuningas rupesi kunnioittamaan nuoren tytön rohkeutta, tämä kun uskalsi pitää oman päänsä, ja hänkin päätti tällä kertaa seurata omaa tahtoaan vasten kaikkia vääriä neuvonantajia. Hän pyysi Johannan muuttamaan tuosta yksinkertaisesta majatalosta Coudrayn linnaan, jossa hänet uskottiin hovimestari Raoul de Gaucourtin vaimon äidilliseen huostaan. Kun uutinen siitä armosta, jonka kuningas oli suvainnut hänelle osoittaa, levisi kaupunkiin, kiiruhtivat kaikki hovin ylhäiset herrat ja naiset häntä tapaamaan ja jokainen tahtoi nähdä ja kuulla tuota ihmeellistä tyttöä, jonka nimi nyt oli kaikkein huulilla ja joka oli kieltäytynyt kuulemasta kuninkaan lähettiläitä.

Johanna miellytti heitä kaikkia rakastettavalla, teeskentelemättömällä olennollaan ja itse aavistamattomalla kaunopuheisuudellaan, ja parhaimmat, jaloimmat heistä tunnustivat, että hän tuntui tavallisia ihmisiä ylevämmältä ja arvokkaammalta. Ei ylhäinen eikä alhainen voinut nähdä hänen kasvojaan taikka kuulla hänen ääntään ja olla hänestä välinpitämätön.